Kaikki klassikoista

Kaikki viime vuonna lukemistani klassikoista. Niitä tuli nimittäin luettua ihan mukava määrä. Klassikot on siinä mielessä kiinnostavia, että vaikkei ne ihan iskekään, niin klassikkoasema on ansaittu ja kirjoja on kiinnostavaa peilata siihen statukseen ja se tekee usein lukemisesta merkityksellisempää kuin sellaisen romaanin lukeminen, joka on vain ns. "ihan tavallinen".

Ensimmäinen lukemani klassikko on enemmänkin kulttiklassikko ja sellainen vähemmän tunnettu klassikko. Tai kirjasta tehty elokuva on enemmän tunnettu kuin kirja. Kyseessähän on William Peter Blattyn Manaaja. Juonta tuskin tarvitsee suuremmin avata, eiköhän tarina paholaisen riivaamasta Reaganista ole kaikille ainakin pääpiirteissään tuttu. Leffa mukailee melko tarkasti kirjaa, sillä Blatty toimi itse leffan ohjaajana ja käsikirjoittajana, mutta koin että kirja pääsee hiukan syvemmälle mitä elokuva. Ainakin kirja vastaa paremmin siihen kysymykseen, miksi juuri Reagan. Kirja on jännittävä ja koukuttaa kyllä lukijansa. Tunnelma on hyvin intensiivinen, mutten kokenut sitä pelottavana, vaikka kauhukirjasta onkin kyse. Harvat kauhukirjat ovat oikeasti pelottavia. Lähinnä demoni on ällöttävä ja tunsin itse valtavaa sääliä pientä tyttöä kohtaan, joka joutuu demonin uhriksi. Reagan ei ole muutenkaan päässyt kovin helpolla, hänellä on takana vanhempien ero ja hyvin erilainen lapsuus elokuvatähden tyttärenä. Kirjan saattoi hyvin lukea myös vertauskuvauksellisena tarinana murrosiän puhkeamisesta, kun ennen niin enkelimäinen lapsi muuttuu kuin demonin riivaamaksi. 

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri jäi minulle kirjastopinoon Syksyn keltaiset lehdet -haasteesta ja ajattelin sen lukaista, kun varsinkin kirjallisuuden opinnoissa Hemingwayn nimi tulee usein vastaan. Muutamia hänen novellejaan olin jo aikaisemmin lukenut, mutta Vanhus ja meri on varmasti yksi Hemingwayn tunnetuimpia teoksia, joten halusin tietää mistä on kyse. Olisi pitänyt vain luottaa siihen omaan tunteeseen, ettei Hemingway ole minua varten. Hänen novellinsa eivät olleet tehneet minuun sen suurempaa vaikutusta, eikä kyllä tehnyt tämä pienoisromaanikaan. Kirjan päähenkilö on vanha kuubalainen kalastaja, joka ei ole saanut saalista viikkokausiin. Mies on yksinäinen ja ainoa seuralainen on poika, joka seilaa hänen kanssa merillä ja pitää vanhuksesta huolta. Eräänä päivänä vanhus lähtee tapansa mukaan merille ja avomerellä hän saa siimansa kalan, joka on pidempi kuin vene. Alkaa kamppailu elämästä ja kuolemasta. Hohhoijaa, mä nukahdin niin luvattoman monta kertaa tätä lukiessa, että olisin voinut harkita ilta melatoniinista luopumista ja käyttää tätä unilääkkeenä. Mä en oo koskaan arvostanut näitä miesten kalastustarinoita, joissa aina puolet on kalavaletta ja mulla tuli juuri sellaiset tarinat tästä kirjasta mieleen - "Kuule Markku, nyt oli sellainen vonkale, että oli pidempi ku vene". Klassiko tai ei niin tämän kirjan tarina elämän ja olemisen perusteista, kamppailun merkityksestä ja haaveiden sekä todellisuuden suhteesta ei oikein lähtenyt.

Luin toissa kesänä kirjallisuuden opintoja varten Minna Canthin novellikokoelman ja häikäistyin jo silloin kuinka upeasti Canth kirjoittaa. Miten minulta olikin mennyt aivan ohi omien ennakkoluulojen takia näin upea kotimainen kirjailija. Omia ennakkoluuloja koeteltiin jälleen, kun opintoja varten luin Canthin näytelmän Anna Liisa. En normaalisti lue näytelmiä, koska olen ajatellut, että ne on jotenkin vaikeita sisäistää. Sain kuitenkin huomata, että näytelmää lukiessa hyvin nopeasti unohtaa edes lukevansa näytelmää! Tilanteet heräsivät eloon mielikuvissani aivan hyvin dialogienkin kautta ja Anna Liisa oli ehdottomasti Helmikuun paras lukemani kirja! Anna Liisa on sydämeenkäyvä tragedia, jossa Anna Liisa joutuu Mikko nimisen miehen hyväksikäyttämäksi ja pelinappulaksi. Anna Liisalla ei tunnu olevan minkäänlaista sanavaltaa omaan elämäänsä, kunnes hän lopulta päättää ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä. Feministinen sanoma on Canthille hyvin tyypillistä ja se löytyi tästäkin puhuttelevasta teoksesta. Naisen miehelle alisteinen asema nousi keskiöön näytelmän tapahtumien keskeltä. Lapsenmurha on toinen näytelmän kantavista teemoista, mutta minulle se oli enemmän sivujuoni, joka kääräisee kaiken nätisti pakettiin. Tämän innoittamana aion kyllä lukea enemmänkin Canthin näytelmiä ja muitakin teoksia, jahka saan kerättyä inspiraatiota.  

Olen osallistunut melko aktiivisesti viime vuonna Klassikkolukupiirin kirjojen lukemiseen, vain Salman Rushidien Saatanalliset säkeet jäi kesken. Luin sen kyllä silmäillen ja harppomalla loppuun, mut en vain tajunnut kirjaa. Mutta ensimmäinen kirja, jonka luimme viime vuonna oli Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys. Tää kirja ei oo jättänyt mua rauhaan sen jälkeen, kun luin tämän. Sadan vuoden yksinäisyys oli kaikessa runsaudessaan hyvin hämmentävä lukukokemus, mutta samaan aikaan niin vaikuttava, että se pyörii mielessä vielä vuosi lukemisen jälkeenkin. Kirjassa oli todella paljon kaikkea. Juoni on runsas ja tapahtumarikas kaikessa kauheudessaan ja ironiassaan. Sadan vuoden yksinäisyys on tuhdein sukukronikka, mitä olen koskaan lukenut, vaikka se ei ole paksuin sellainen. Buendian perheen asuttama ja perustama kylä Macondo on kaikkien tapahtumien polttopiste ja siitä tulee yksi kirjan keskeisistä henkilöhahmoista. Kaikkea ryydittää maaginen realismi ja ajalle tyypillisesti kertoja ei ota kantaa mihinkään kirjan tapahtumista - kaikki vain tapahtuu, koska ne tapahtuu ja kertojan tehtävä on vain raportoida ne lukijalle sellaisenaan. Tämä oli hyvin hätkähdyttävää varsinkin brutaalimpien tapahtumien kohdalla. Loppuratkaisua arvostin erityisesti, se korjasi kyllä koko potin, vaikka se jättikin jälkeensä tuntemuksen häntäänsä syövästä käärmeestä. Kerronta on tuhtia ja tapahtumia tykitetään sellaisella voimalla, ettei henkeä ehdi välissä vetää. Tapahtumat haastavat lukijan järkeä, moraalintajua ja huumoria samaan aikaan. Haastetta luku-urakkaan tuo se, että kirja vilisee samannimisiä henkilöhahmoja. Lukuelämys oli kuin limbo, joka haastoi minua monesta suunnasta yhtä aikaa. Välillä tipuin kärryiltä ja raavin päätäni, kunnes totesin että tässä on kirja, jonka mukaan täytyy vain antautua sen syvempiä miettimättä. Hyvin ristiriitainen kirja, joka jätti muhun syvemmän jäljen kuin tuolloin maaliskuussa osasin edes odottaa.

Katsottiin, en nyt muista enää milloin, mun miehen kanssa Amerikan psyko ja siitä sain kimmokkeen, että täytyypä lukea kirjakin, sillä Batemanin henkilöhahmo vaikutti leffan perusteella kiinnostavalta. En yleensä sano näin, mutta tässä tapauksessa leffa oli parempi kuin kirja. Bret Easton Ellisin Amerikan psyko oli ristiriitainen ja brutaali teos. Ymmärsin kirjassa alleviivatun kapitalismin kritiikin, jonka vuoksi Bateman oli pakkomielteinen ja haki edes jotakin tunnetta murhaamalla kylmästi ihmisiä. Pintaliitoinen kulttuuri, jonka keskellä Bateman elää on kylmää ja kolkkoa, pelkkää vaurauden vertailua sekä oman statuksen kiillottamista. Bateman on psykoottinen henkilöhahmo, joka alkaa hiljalleen menettämään otetta omasta elämästään. Mitä enemmän mies murhaa, sitä vainoharhaisemmaksi hän käy. En voinut olla pohtimatta mitkä tapahtumat tapahtuvat todella ja mitkä vain miehen pään sisällä. Bateman vaikuttaa olevan epäluotettava kertoja. Kirjan ensimmäinen kolmannes oli kamalan puuduttava. Lähinnä elitistisen elämän kuvausta, brändilistausta toisen perään. Sitten sävy muuttuu ja Bateman alkaa murhaamaan kiihtyvällä tahdilla, sen jälkeen lähinnä oksettaa. Murhat ovat toinen toistaan kamalampia. Liian yksityiskohtaisia kuvauksia brutaaleista teoista, mikä sai vatsani kääntymään ympäri moneen kertaan lukiessa. Aivan hirveä kirja!

Seuraavaksi luimme Klassikkolukupiirin kanssa kotimaisen klassikon ja kirjaksi valikoitui Maria Jotunin Huojuva talo. Olin vähän pettynyt, että tämä kirja voitti äänestyksessä, sillä en uskonut sen olevan hyvä. Miten väärässä olinkaan! Huojuva talo sukeltaa suoraan ihmismielen pimeimpiin sopukoihin säälimättömällä avioliiton ja perheväkivallan kuvauksellaan. Leea jää avioliittonsa vangiksi, kun hän joutuu alistumaan avioliittohelvetissään. Kirja onnistui sukeltamaan suoraan ihon alle ja välillä lukeminen teki suorastaan pahaa. Olin niin vihainen ja välillä jopa turhautunut, kun Leea ei laita yhtään vastaan. Ennustelin mielessäni tälle kirjalle jopa surkeampaa, traagisempaa loppua, joten loppuratkaisu sai minut hämmentymään. Mutta enemmän ehkä positiivisesti Leean ja lasten kannalta, vaikka loppuratkaisu tuntui olevan eri linjassa muun tarinan kanssa. Hieno kotimainen klassikkoteos, joka onnistui yllättämään positiivisesti. Jotuni kirjoitti todella tarkkanäköisesti avioliitosta ja tilanteesta, joka on ajankohtainen edelleen. Olen tyytyväinen, että päätin lähteä mukaan lukemaan tätä, vaikka aluksi olinkin skeptinen kirjaa kohtaan. En ymmärrä miksi suhtautumiseni kotimaisiin klassikkoihin välillä niin nihkeää?

Lasten kanssa luimme yhdessä tai siis luin heille iltasaduksi pari omaa lapsuuden suosikkikirjaa, jotka sain Art House kustannukselta. L. Frank Baumin Ihmemaa Ozin, joka kerrassaan lumosi minut, kun olin ala-asteella sekä Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan. Minusta oli ihanaa palata lapsuudesta rakkaiden kirjojen maisemiin. Vielä ihanampaa oli matkata niihin yhdessä lapsien kanssa. Ihmemaa Ozin taianomaisuus puri myös omiin lapsiini, sen huomasi siitä, että kirja herätti paljon kysymyksiä, varsinkin 8v kuuntelijassa. Olin myös erityisen ylpeä esikoisesta, joka kommentoi kirjan loputtua, että vaikutti siltä kuin kirjan loppu olisi hutaisten kirjoitettu, kun sitä vertasi kirjan alkuun. Eli hänen mielestään matka kvanttulien maahan suoritettiin turhan nopeasti ja selittelemättä asioita sen kummemmin.  Itse en ollut tätä koskaan ajatellut, mutta pojalla on pointtinsa ja myönnän hänen olleen oikeassa. Pikku prinsessa on minulle vielä rakkaampi kuin Ihmemaa Oz. Tai rakastin sitä lapsena jokaisella solullani, mutta näin aikuisena se ei enää tehnyt yhtä suurta vaikutusta kuin lapsenmieleeni aikoinaan. Tarina kuitenkin kosketti lapsia ihan yhtä suuresti kuin minuakin, sillä onhan Pikku prinsessan kansien väliin kätkeytyvä tarina surullisen kaunis. Lapseni rakastavat Kirjamatkaajat -sarjaa, jonka päähenkilö on Saran sisko, monen mutkan kautta kylläkin. Kirjoissa, varsinkin ensimmäisessä osassa, on paljon intertekstuaalisia viittauksia tähän teokseen, joten heistä oli kiinnostavaa kuulla alkuperäinen tarina. Vanhin poikani kuitenkin totesi, että klassikot on ihan kivoja, mutta miksi ne on niin hitaasti kerrottuja. Selkeästi hän on enemmän nopeamman kerronnan ja tapahtumarikkaiden tarinoiden ystävä. Klassikoissa on mielestäni kuitenkin opetus aina selkeämmin esillä kuin useimmissa nykykirjallisuuden teoksissa, kuten Pikku prinsessassa, jossa opetus on selkeästi se, että ystävällisyydellä ja hyvällä käytöksellä pääsee pitkälle, kun Ihmemaa Oz opettaa ystävyydestä ja ennakkoluulottomuudesta. Nämä Art Housen painoksen on niin kauniita, vielä olisi lukematta Peter Pan ja Heidi heidän sarjastaan.

Syksyllä suoritin Yleisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssin, jonne täytyi lukea kaksitoista klassikkoa. Voin kertoa, että urakka oli niin hillitön, että sen jälkeen ei ole tullut klassikoihin tartuttua. Toki aion tänä vuonna taas klassikoita lukea, sillä Klassikkolukupiiri on edelleen aktiivinen ja onhan näitä projekteja itselläkin mm. Boxallin 1001 kirjan lista, josta voisin tehdä aivan oman postauksen. Mutta niihin klassikoihin. Ensimmäisenä luin Mary Shelleyn Frankensteinin, joka on Shelleyn nuorena kirjoittama goottilaisen kauhun merkkiteos. Kauhua ehkä, mutta ei missään nimessä pelottava, paremminkin moraalisesta näkökulmasta katsottuna mielenkiintoinen teos. Populaarikulttuurissa hirviö kantaa nimeä Frankenstein, vaikka itse teoksessa hirviöllä ei ole nimeä. Frankenstein on tohtori Victor Frankenstein, joka kunnianhimoissaan luo hirviön, jonka päätyy kauhuissaan hylkäämään heti ensi kättelyssä. Teos haastaa pohtimaan kumpi todella on enemmän hirviö - hirviö itse, joka on rujon ulkomuotonsa takia pelätty, hyljeksitty ja jopa vihattu vai tohtori, joka epäeettisesti luo olennon elämään elämää, joka on pelkkää kärsimystä, eikä ota vastuuta luomuksestaan, vaan dumppaa sen oman onnensa nojaan. Hirviöllä on kuitenkin inhimilliset tunteet, muttei mitään mahdollisuutta kokea inhimillistä ystävyyttä tai rakkautta, mikä ajaa lopulta ikävien kokemusten saattelemana kostamaan luojalleen. Minun mielestä hirviö oli koko kirjan inhimillisin olento. Pahan ja hyvän vastakkainasettelu on siis häilyväistä tässä teoksessa, joka samalla pyrkii kritisoimaan sitä mihin kaikkeen tiede on kykeneväistä ja irvailee tieteen uusille prometheuksille. Kriittisen linssin alle joutuu myös yhteiskunnan ennakkoluuloiset asenteen, naisten asema ja toisten ihmisten kohteleminen. Kirjan rakenne on myös mielenkiintoinen ja mainitsemisen arvoinen, sillä se on kuin venäläinen maatuskanukke, jossa tarinan sisällä on tarina, jonka sisältä löytyy vielä kolmaskin tarina. Hyvä kirja, suosittelen!

Pääsin myös lukemaan uudestaan yhden omista suosikkiklassikoista, nimittäin Emily Brontën Humisevan harjun. Luin kirjan viimeksi vuonna 2021, kun Klassikkolukupiiri aloitti. Humiseva harju taisi olla meidän ensimmäinen yhteinen kirja. Tämä on niin tunnettu klassikko, että juonen luulisi olevan tuttu kaikille. Minua edelleen naurattaa, miten kokemus tästä kirjasta muuttui täysin, kun luin tämän uudelleen näin oikeasti aikuisena. Minulla oli mielikuva Humisevasta harjusta jotenkin romanttisena tarinana, mutta todellisuudessa kirja pitää sisällään hyvin toksisen rakkaustarinan, jossa Catherine ja Heathcliff molemmat kohtelevat toisiaan kaltoin ja huonosti. Paremminkin taina on kuvaus täyttymättömästä rakkaudesta. Humiseva harju on realisminajan klassikko ja tunnelmaltaan hyvin synkkä. Sen jokainen henkilöhahmo on enemmän ja vähemmän epämiellyttävä, mutta hyvällä ajatuksia herättävällä tavalla. Brontëlla on todella mielenkiintoinen psykologinen ote ja realismille tyypillisesti kirja pohtii, mikä on kodin ja ympäristön vaikutus yksilön kehitykselle, mikä näkyykin hyvin niin Catherinessa kuin Heathcliffissä. Teoksesta löytyy yhteiskuntakritiikkiä ja kun on realismista kyse, niin teos pyrkii kuvaamaan kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti fiktiivisessä maailmassa, niin ettei lukija ajattelisi lukevansa fiktiivistä teosta. Mä niin tykkään tästä, riipivä kertomus ja mun lempikohtaus on ehdottomasti alussa oleva kummitelukohtaus, josta Kate Bushkin on saanut inspiraationsa kuuluisalle kappaleelleen.

Dostojevksin Rikos ja rangaistus pelotti mua valtavasti etukäteen, sillä teos on paksu ja ajattelin sen olevan hirveän puuduttava. Venäläiset klassikot ei yleensä saa mua lämpenemään. Anna Karenina katson sinuun! Mut Rikos ja rangaistus oli todella mielenkiintoinen kuvaus mielen murenemisesta. Kirjan päähenkilö Raskolnikov tekee murha, testatakseen omaa teoriaansa yli-ihmisestä ja että voiko hän selvitä murhasta jäämättä siitä kiinni. Yllättäen kuitenkin syyllisyys alkaa kalvamaan hitaasti Raskolnikovin mieltä ja hän päätyy kissa ja hiiri leikkiin tapausta tutkivan rikoskomissaarin kanssa. Kirja siis kertoo nimensä mukaisesti rikoksesta ja siitä seuraavasta rangaistuksesta. Raskolnikov voi saada vapautuksen tuskastaan vain tunnustuksen kautta. Dostojevksi osaa kyllä luoda ristiriitaisia ja kiinnostavia henkilöhahmoja. Teos on kuin tutkielma ihmismielestä ja ihmisenä olemisesta. Olihan tämä toki tuhti ja paikoin melko jaarittelevakin teos, lauseet olivat täynnä tilkesanoja ja asiaan pääseminen otti välillä turhan kauan aikaa. Raskolnikov on kuitenkin mieleenpainuva hahmo, hän on houreinen ja hänen mielensä heilurimaista liikettä kuvataan viiltävän tarkasti. Mieleenpainuvia oli kuitenkin muutkin hahmot, tietynlaista levottomuutta tai epämiellyttävyyttä löytyi monesta keskeisestä hahmosta, joten kirja onnistui herättämään vahvoja tunteita. Jokainen henkilöhahmo tuntuu olevan myös jonkun aatteen ruumiillistuma. Yhteiskuntakritiikki on myös tässä realisminajan klassikko esillä, varsinkin yhteiskuntaluokkien erot on selkeästi näkyvissä katukuvassa. Paksuutta ei kannata säikähtää, sillä kirja veti yllättävän hyvin ja teki kyllä vaikutuksen.

Sitten klassikko, josta en tajunnut varmaan puolikaan. Voltairen Candide oli kirja, joka oli ohut, mutta sen lukeminen oli työn ja tuskan takana. Välillä musta tuntui, että haluan polttaa mun aivot ettei tarvisisi kärsiä yhtään enempää kirjan parissa. Valistusfilosofi Voltaire kirjoitti satiirisen romaaninsa jo hieman kypsemällä iällä, kun hänen oma näkemyksensä maailmasta oli jo kiteytynyt. Romaanin naiivi sankari seikkailee ympäri maailmaa ja kohtaa matkoillaan kaiken pahan, mitä siihen aikaan ihmisen nyt saattoi kuvitella kohtaavansa. Kirja irvailee nimenomaan sinisilmäiselle optimismille, joka ei Candiden henkilöhahmossa ota millään murtuakseen ja muuttuu lopuksi uskoksi työn siunauksellisuuteen. Kerronnassa ei juurikaan mitään vaivauduta selittämään, asioita vaan tapahtuu, henkilöhahmoja kuolee ja sitten Voltaire herättää ne henkiin, kun niitä yhtäkkiä tarvittiinkin. Koitin lukiessa kuitenkin pitää mielessä aikakauden, jolloin kirja on kirjoitettu. Kirja oli aikoinaan rajoja rikkova satiiri, jossa myös yhteiskuntakritiikkiä. Mut ei ollut mun juttu yhtään, en suosittele.

Näytelmiä jouduin jälleen lukemaan, kun luettavien listalta löytyi Sofokleen Kuningas Oidipus. Eli antiikin näytelmä, joka löytyi yhteisniteenä Sofokleen Antigonen kanssa. Luin molemmat, vaikka tarvi perehtyä vain Kuningas Oidipukseen, joka on tunnettu tarina kuninkaasta, joka tulee kohtalon määräämänä surmaamaan isänsä ja naimaan äitinsä, vaikka Oidipus kuinka koittaa taistella hänelle ennustettua kohtaloa vastaan. Kuningas Oidipus on varmasti tunnetuimpia antiikin tragedioita. Mulle nousi hyvin haasteelliseksi kimurantti antiikin runokieli. En kerta kaikkiaan meinannut millään päästä sisälle siihen, kunnes päätin lukea kirjaa ääneen koiralleni. Pikku hiljaa aivot suostuivat ymmärtämään runokieltä ja tarinat alkoivat avautumaan silmieni edessä. Kumpikin oli kiinnostavia ja hyviä tarinoita, minulle kylläkin jo entuudestaan tuttuja, mikä varmasti helpotti kärryillä pysymistä. Oman näkemyksen mukaan antiikin aikaan haluttiin asiat pitää yksinkertaisina ja tarinat itsessään ovat simppeleitä kaikessa mielikuvituksellisuudessaan. Ne on helppo ymmärtää ja omaksua opetuksineen päivineen. Varsinkin Kunigas Oidipus nostaa esille moraalisia kysymyksiä - tekikö Oidipus väärin, kun ei tiennyt tekevänsä väärin? Myös kohtalon ja ihmisen vapaantahdon välinen ristiriita on yksi kantavia teemoja häpeän lisäksi, sillä Oidipus häpeää valtavasti sitä mitä on tehnyt. Kuningas Oidipus oli varsinainen jännitysnäytelmä.

Albert Camusin Sivullinen putosi lukukokemuksena siihen kategoriaan, että olisin pärjännyt vallan mainiosti elämässä, vaikka en olisi koskaan aikaani tuhlannut moiseen teokseen. Toki teoksella on omat faninsa, onhan se merkittävä teos, mutta minä en saanut minkäänlaista yhteyttä tähän teokseen. Eksistentialismia edustava teos jätti kylmäksi ja oli mulle yhtä herttaisen yhdentekevä, kuin kirjan päähenkilölle tuntui olevan kaikki elämässä. Paitsi sitten lopussa, kun mikään ei enää ollutkaan hänelle yhdentekevää. Sivullinen kertoo nuoresta algerianranskalaisesta miehestä, hyvin vaatimattomasta konttorirotasta, joka onnettoman sattuman seurauksena tulee tappaneeksi miehen ja joutuu oikeuteen tämän johdosta. Päähenkilön asenne on kaikkeen sellainen "ihan sama" ja juuri tähän asenteeseensa hän joutuu törmäämään oikeudessa. Kirja on lyhyt, moderniklassikko, mutta ei uponnut minuun. Onneksi se oli nopeasti luettavaa lajia!

Nopeasti luettavaa lajia ei ollut Cervantesin Don Quijote, joka on edelleen yksi mun inhokkiklassikoista, ja jonka jouduin lukemaan nyt uudelleen pitkin hampain. Alkuunhan teos vaikuttaa varsin lupaavalta, naurattava teos, joka irvailee ritariromaaneille. Oikein hauskalta vaikuttava veijaritarina miehestä, joka lukee liikaa ritariromaaneja ja kuvittelee itse olevansa kiertävä ritari Don Quijote. Don Quijote hulluudessaan menee ja tekee itsestään idiootin kerta toisensa jälkeen, mikä tulee erittäin selväksi, kun tämä episodeista koostuva romaani alkaa toistamaan itseään. Loppupuoli tästä valtavasta tiiliskivestä kerrotaan sitten muiden tarinoita, joilla ei sinällään vaikuta olevan painoarvoa itse Don Quijoten tarinan kanssa, vaikka niiden tarkoitus on tukea ja täydentää päätarinaa. Joka kerta, tai siis kaikilla kahdella kerralla, tämän kirjan lukeminen on ollut niin puuduttavaa, etten halua enää ikinä joutua kasvokkain tämän klassikon kanssa. Minun mielipide on, että jos tämä olisi puolet lyhyempi teoksen huumori olisi säilyttänyt teränsä ja kirja olisi pysynyt mielenkiintoisena. Hauskuus kirjassa syntyy siitä, kun Don Quijoten fantasiamaailma kohtaa reaalimaailman, ritari itse vaikuttaa olevan hyvinkin onnellinen harhakuvitelmissaan, mutta muun maailman on vaikea ymmärtää Don Quijotea hänen  kuvitellessa asioita toiseksi kuin ne ovat. Kirjallisuushistoriallisesti merkittävä teos kyllä, sisältää paljon kerronnallisia elementtejä ja on ensimmäinen merkittävä henkilöromaani. Poikkeuksellista renessanssinkirjallisuudessa oli myös teoksen sisältämä kaikkitietävä kertoja.

Runoklassikoihin sain kosketuksen Baudelairen Pahan kukkien muodossa. Mä rakastuin Baudelairen runoihin niin kovaa! Baudelairen synkkä tunnelma ja rappioromantiikka puhutteli mua niin syvältä, ettei mikään runoteos ole vielä yltänyt samaan. Osa runoista ja säkeistä tuntui puhuvan suoraan minulle, kertaavan minun oman elämän säkeistöjä. Ja se kyynisyys, se ampaisi suoraan ihon alle. Samaistuin niin paljon osaan runoista, että minun oli pakko lukea niitä puolisolleni ääneen. Ja kuinka hyvin runot ovat kestäneet aikaa. Tässä on varmaan ainoa runoteos, jonka haluan omaan hyllyyn, jotta voin palata runojen pariin uudestaan ja uudestaan. Baudelaire yhdistää groteskejakin aiheita symbolisen kauniiseen kieleen. Dekadenssia, melankoliaa, kyynisyyttä, taiteilijuutta, tummanpuhuvia aiheita. Omia henkilökohtaisia suosikkeja oli teoksen osiot Masennus ja ihanne sekä Kuolema. Baudelaire sai aikanaan kritiikkiä paljon tästä teoksesta, sillä hän käsitteli hyvin avoimesti seksuaalisuutta ja joidenkin runojen pääosassa on esimerkiksi prostituoituja ja muita alempien yhteiskuntaluokkien edustajia. Teos on kirjoitettu 1800-luvun loppupuolella, joten aika on ollut hyvin ahdasmielistä nykymaailmaan verrattuna ja teoksen vastaanotto oli siksikin hyvin nihkeää. Teos on kuitenkin merkittävä juurikin rajojen rikkomisen suhteen ja on lisäksi omalta osaltaan vienyt runouden modernismia eteenpäin.

Baudelairen kaltaisesta täysosumasta soudettiin sitten taas sinne toiseen ääripäähän, kun luin Franz Kafkan Oikeusjutun. Oikeusjuttu on hyvin absurdi romaani, joka irvailee byrokratialle ja sille kuinka pieni ihminen on järjestelmän höykyteltävänä. Siinä mielessä teos on edelleen ajankohtainen ja pystyin hyvin samaistumaan päähenkilö Josef K:hon kohtauksessa, jossa hän juoksee ovelta toiselle etsiessään oikeuskäsittelynsä paikkaa. Hänelle kun on ilmoitettu vain osoite ja aika, muttei oikeaa ovea. Naapurit yrittävät ohjata miesparkaa oikeaan paikkaan, oikeastaan kuitenkaan tietämättä kuka vastauksen tietää. Kuulostaa hyvin tutulta. Kirjahan siis kertoo Josef K:sta, joka pidätetään ja hänelle kerrotaan että hänen tapauksestaan alkaa oikeusjuttu. Koko kirjan aikana ei kuitenkaan selviä, mikä miehen väitetty rikos on ja mies joutuu byrokratian hampaiden jauhamaksi. Koko oikeusjärjestelmä on yhteiskunnan varjomaailmasta käsin toimiva systeemi, josta oikein kenelläkään ei ole ollut mitään hajuakaan. Koko oikeusjärjestelmä on hyvin arvoituksellinen ja absurdi. Teos irvailee ajan oikeusjärjestelmälle ja on hyvin yhteiskuntakriittinen, mutta nykylukijakin voi löytää yhtymäkohtia teoksen ja nykyajan välillä. Oikeusjuttu oli omituinen teos, mutta Kafkaa pidetäänkin absurdismin edelläkävijänä. Kafka ei koskaan saanut tätä teosta loppuun ennen kuin kuoli, joten olisi ollut mielenkiintoista tietää millainen kirja olisi ollut valmiina. Olisiko se ollut juuri tälläinen?

Seuraavaksi palasin taas vanhan tutun kirjan pariin eli Boccacion Decameronen, josta tällä kertaa ei tarvinnut lukea kaikkia tarinoita, vaan kolmen päivän aikana kerrotut. Decamerone siis koostuu kehyskertomuksen lisäksi sadasta tarinasta, jotka vuonna 1348 mustaa surmaa paennut 10 hengen seurue kertoo toisilleen ajanvietteenä kymmenen päivän aikana. Jokaiselle päivälle on oma teemansa ja joka päivä seurue valitsee parhaan tarinan. Kirjan tarinat ovat hauskoja, jopa hyvin rohkeita ja eroottisiakin. Itse pidin erityisesti siitä, että kirkon edustajia pyrittiin maallistamaan ja tuomaan tavallisten ihmisten tasolle inhimillistämällä heitä ja heidän toimiaan. Kertomukset kertovat pääasiassa tavallisten ihmisten tavallisesta arkielämästä tuohon maailman aikaan. Decamerone loi pohjan novellikirjallisuudelle ja Boccacio kansanomaisti kertomakirjallisuutta ja toi proosamuotoisen kerronnan esille. Luin kirjan ensimmäisen kerran lukiossa ja pidin siitä silloin, mutta kyllä tarinat upposi nyttenkin. Voisi kai sanoa, että olen aina viihtynyt Decameronen parissa, mutta en suosittele lukemaan tarinoita yhteen putkeen. Toimii paremmin vähin erin nautittuna.

Sitten vuoden viimeinen klassikko; Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Edelleen ajankohtainen tarina, joka kertoo armottomasti ihmisten halujen varjopuolista, pintaliitoisen elämän negatiivisista seurauksista sekä sukeltaa avioliittokulissien taakse kuvaten realistisen rehellisesti epäonnista avioliittoa. Rouva Bovary kertoo nimensä mukaan Emma Bovarysta, turhautuneesta maalaislääkärinvaimosta, jolla on epärealistiset odotukset romantiikalta osittain romanttistenromaanien vuoksi. Emma yrittää epätoivoisesti tavoitella elämäänsä onnea ja romantiikkaa, joita kirjan sivuillakin on, mutta mikä johtaa lopulta vain traagiseen tunteiden kierteeseen. Emma Bovaryn henkilöhahmo oli ajaton ja puhutteleva. Hän hakee sisäiseen tyhjyyteensä täyttymystä shoppailulla ja syrjähypyillä, aiheuttaa valtavat velat miehelleen maksettavaksi ja ajaa koko perheensä perikatoon. Ilmiö, jota voi todistaa vielä nykypäivänäkin. Halutaan näyttää ulospäin vauraammilta kuin ollaan, kadehditaan sitä mitä muilla on keskittymättä ollenkaan siihen, mikä itsellä mahdollisesti on hyvin. Pyritään tavoittelemaan toisten elämiä keinolla millä hyvänsä tai kurkotetaan sitä idylliä kohti, jonka on itse luonut muiden elämistä oman päänsä sisällä, seurauksista välittämättä. Huonostihan siinä useimmiten käy, ennemmin tai myöhemmin. Hyvin puhutteleva teos, joka teki kyllä vaikutuksen. Rouva Bovary kuvaa puolia ottamatta aviorikoksia, itsemurhaa ja naisen seksuaalisuutta, mikä aiheuttikin kohua kirjan ilmestymisen aikoihin. Kirja ruotii myös kirjallisuutta itsessään, sillä se on kertomus naisesta, joka hullaantuu liikaa lukemastaan, vähän niinkuin Don Quijote. Emma Bovary on kuitenkin mieskirjailijan näkemys naisten huikentelevaisuudesta ja siitä kuinka naisen heikkoluontoisuus ajaa naisen lopulta turmioon. Silti osuvia yhtymäkohtia nykyaikaan, että kai Flaubertilla pointtinsa on näkemyksessään, vaikka pieni feministi minussa haluaakin tämän näkemyksen tuomita. Kyllähän vastaava on mahdollista sukupuoleen katsomatta.

Eiku hei, sori. Luulitte jo, että tää tavattoman pitkä klassikkopostaus loppuu, mutta luinhan minä vielä yhden klassikon yhdessä Klassikkolukupiirin kanssa. Se oli vähän vähemmän tunnettu klassikko, nimittäin Diana Wynne Jonesin Tuli ja myrkkykatko. Kirja luettiin extrana Halloweenin aikaan ja vaikka teos oli haastava modernisointi Tam Linin balladista, niin mä kyllä rakastuin tähän ihan päätä pahkaa. Melkein harmitti lukiessa, etten törmännyt tähän nuorena nuorten osastolla, sillä tämän kirjan tunnelma olisi puhutellut teini-Johannaa valtavasti. Mutta kirja lumosi minut nyttenkin omintakeisella maagisella tunnelmallaan, joka huokui myös melankoliaa. Kirja kertoo Pollysta, jonka muistissa on aukko. Yhtäkkiä hän kuitenkin rupeaa muistamaan menneisyydestään jotain, ajasta yhdeksän vuotta sitten, kun Polly meni kuokkimaan eräisiin hautajaisiin ja tutustuu Tom Lynniin. Tom antaa Pollylle valokuvan tulesta ja myrkkykatkonkukista. Mutta mitä on tapahtunut tuon hetken ja tämän hetken välisinä vuosina? Miten Polly on voinut unohtaa Tomin, josta tulee yksi Pollyn läheisimmistä ystävistä? Totuuden etsinnästä tulee kuitenkin elämän ja kuoleman kysymys. Tarina on hyvin arvoituksellinen ja vaatii kyllä Tam Linin tarinan tuntemista, joten pikainen googlettaminen auttaa kirjan salojen ratkaisemisessa ja tulkinnassa. Päähenkilö Pollyn henkilöhahmo on upea ja syvyyttä siihen tekee hänen vanhempiensa kylmäävä välinpitämättömyys sekä pompottelu vanhemmalta toiselle eron jälkeen. Nykyaikana Polly olisi ollut lastensuojelunasiakas, mutta eletään eri aikoja ja Pollyn turvasatamana toimii isoäiti sekä Tom. Tämä koko kirja pursusi merkityksiä, joten tämä täytyy varmasti lukea vielä uudestaan. Veikkaan, että jokaisella lukukerralla kirja antaa jotain uutta, niin taianomainen tämä tarina oli.

Nyt ei enää yhtään klassikkoa tähän postaukseen. Tästä tulikin aika laaja kattaus klassikoita, mut klassikot on <3