Keltainen projekti

Mulle ei siis riitä, että yritän tahkota läpi Boxallin 1001 kirjan listaa ja siinä sivussa Rory Gilmoren lukuhaastetta. Ei toki. Haluan lukea myös kaikki Keltaisen kirjaston kirjat, koska pitäähän sitä elämässä olla listoja ja haasteita mitä suorittaa. Mulla ei varmaan tule elinikä riittämään näiden kaikkien suorittamiseen, mutta en anna sen häiritä. Koska tänne postaamisessa tuli niin pitkä tauko, niin tehdään pikakelaus Keltaisen kirjaston kirjoihin, joita olen lukenut viimeisen vuoden aikana.

  • Ernest Hemingway; Vanhus ja meri

No tästä mä ränttäsin jo ihan kiitettävän paljon klassikkopostauksessa, joten jos kiinnostaa miksi en tykännyt tästä ikivihreästä klassikosta, niin löydät postauksen täältä.

Brit Bennett; Mikä meidät erottaa

 

Melankolinen romaani identtisistä kaksosista, joista toinen elää mustana ja toinen valkoisena. Stella ja Desiree Vignes syntyvät 1930-luvun yhdysvaltalaiseen pikkukaupunkiin, jonka mustat asukkaat ihannoivat ja tavoittelevat mahdollisimman valkoista hipiää. Varttuessaan kaksoset lähtevät elämissään eri suuntiin: toinen päättää elää valkoisena, kun taas toinen saa lapsen mustaihoisen miehen kanssa. 50 vuotta myöhemmin heidän tyttärensä joutuvat kohtaamaan edellisten sukupolvien painolastin.

Brit Bennett on tuonut romaaniinsa paljon teemoja ja välillä se tuntui liian tukahduttavalta. Oikeastaan kaiken runsaus sai aikaan rönsyilevän efektin, mikä vähän alensi omalla kohdalla lukukokemusta. Vaikuttava tarina kuitenkin, joka on jäänyt elämään mieleen hyvin vahvana, joka on omalla kohdalla laadukkaan romaanin merkki! Mikä meidät erottaa on sukupolvitarina, jossa keskiössä on rasismi ja kolorismi, jotka ovat aina ajankohtaisia ja tärkeitä aiheita. Bennett kirjoittaa tunteisiin vetoavasti ja kirjan tunnelma on ainutlaatuinen. Tarina itsessään on jo niin omaperäinen, että kannattaa lukea jo aivan senkin takia. Tätä kyllä suosittelen lämpimästi ja odotankin jo innolla Bennettin uusinta suomennosta, Äidit, joka ilmestyy nyt keväällä.


Orhan Pamuk; Nimeni on punainen


Yhdeksän lumista talvipäivää vuonna 1591 osmanivaltakunnan hallitsemassa Istanbulissa. Sulttaani Murat III on alkanut kehittämään suhteita länteen ja haluaa lahjoittaa Venetsian dogelle länsimaiseen tyyliin kuvitetun kirjan osmanien valtakunnasta. Hanke on kuitenkin vaarallinen, sillä islam kieltää ihmisten ja eläinten realistisen kuvaamisen. Niinpä työhön ryhtyvät neljä miniatyyrimaalaria eivät saa nähdä toistensa töitä ollenkaan. Kuvitustyö jää kesken, kun yksi miniatyyrimaalareista murhataan. Pian käy ilmi, että murhaaja on yksi kolmesta muusta maalarista. Istanbuliin palannut Kara alkaa selvittämään murhaa.

Taisin törmätä kirjan nimeen kirjallisuudenopinnoissa, kun käsittelimme kertojia. Olinkin aluksi aivan valtavan innoissaan tästä kirjasta. Ihailin varsinkin sen kertojatoteutusta, jossa kertojana saattoi toimia vaikka puu tai täysin eloton asia, kuten väri. Pamuk käyttää muutenkin runsaasti erilaisia minäkertojia, joista osa saa näkökulmansa toistuvasti kuuluviin, mutta kertojaääni annettaan tosiaan myös yllättäville tilanteen tarkkailijoille, kuten vaikka juuri puulle. Kaikista kertojista muodostuu ikään kuin kollektiivinen kertoja, jonka näkökulmasta lukija saa käsityksen tapahtumista, joissa murha johtaa toiseen. Kertojaratkaisu oli rohkea veto, mutta onnistuneesti toteutettu ja pidin siitä todella paljon. Minusta oli myös kiehtovaa, miten aluksi pääjuonelta vaikuttanut murha olikin lopulta vain sivujuoni, kun keskiöön nouseekin kuoleva miniatyyritaide, jota frankkien henkilökuvausta edustava maalaustaiteen muoto uhkaa. Kirjassa oli myös paljon taidefilosofista pohdintaa siitä saako taide esittää oikeita ihmisiä. Ja tähän keskeisesti myös murha liittyy, kun sulttaanille ollaan maalaamassa jotain, mikä sotii kaikkia miniatyristien kuvataidearvoja vastaan. Kaiken lisäksi työn tekeminen katsotaan olevan syntiä. Loppujen lopuksi koin kirjan kuitenkin turhan pitkäksi ja tarina oli liian pitkäksi venytetty. Enkä syttynyt pidemmän päälle myöskään filosofiselle pohdinnalle, filosofia on muutenkin ihan plaah.

Kazuo Ishiguro; Pitkän päivän ilta


Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta kertoo hovimestari Stevensistä, joka lähtee matkalle vapaapäivänään. Matkaa taittaessa hän tekee samalla matkaa menneisyyteensä ja itseensä. Stevens on hyvin jäykkäniskainen ja kaavoihin kangistunut tapaus. Lukija pääsee sukeltamaan Stvensin silmin Darlington Hallin elämään palveluskunnan silmin, mutta kuinka luotettava kertoja Stevens lopulta on? Kehyskertomuksessa Stevens taittaa matkaa autolla tapaamaan neiti Kentonia, mutta kiinnostavinta antia ovat Stevensin muistelot. Kirja kuvaa brittiläisen yläluokan elämää sotien välisenä aikana sekä hovimestarin moninaisia velvollisuuksia, joihin Stevens suhtautuu äärettömän intohimoisesti ja joka ovn hiljalleen katoava perinne. Näennäisesti kirjassa ei tunnu tapahtuvan juuri mitään, mutta samaan aikaan siinä tapahtuu kuitenkin valtavan paljon kaikkea. Nautin tämän kirjan lukemisesta valtavan paljon. Tunnelma on melankolinen ja lumoava. On kuitenkaan vaikea sanoa mitään tiettyjä asioita, joista erityisesti nautin tässä, sillä nautin koko kokonaisuudesta. Stevens oli hyvin mielenkiintoinen ja monitahoinen henkilöhahmo, joka oli hyvin rakennettu. Hän suhtautuu työhönsä sairaalloisen pakkomielteisesti ja epäterve suorittaminen täydellisyyttä tavoitellen sulkee häneltä elämässä ovia toisilta osa-alueilta. Jälkikäteen asioita mielessään puidessa avautuu hänestä aivan uusi puoli lukijalle ja kuoren alta paljastuukin aivan toisenlainen mies, mitä aluksi annettiin olettaa. Tätä kirjaa voin kyllä suositella lämpimästi kaikille!

Don DeLillo; Hiljaisuus

Tämä kirja oli minun mielestä niin huono, etten ole tainnut ottaa siitä kuvaa edes Instagramiin. Hiljaisuus kertoo maailmasta, jossa teknologiset yhteydet katoavat. Pariskunta Jim ja Tessa ovat palaamassa Euroopan matkalta Amerikkaan, kun lentokone joutuu tekemään hätälaskun teknologisen häiriön vuoksi. He selviytyvät kaaoksesta ja matkaavat ystäviensä luo katsomaan super Bowl -tapahtumaa. Yhteydet kuitenkin lakkaavat siltäkin osin toimimasta. Ei televisiota, ei internettiä, ei sosiaalista mediaa. Kaikki yhteydet maailmaan katkeavat. Ihmiset ovat eksyksissä ilman digitaalisia yhteyksiä ja sen luomia yhteyksiä ihmiskuntaan. DeLillon dystopia on eittämättä pelottava ja samaan aikaan uskottava. Aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen, mutta ei tämäkään DeLillon romaani kolahtanut mitenkään erityisesti, vaan jäi harmillisen etäiseksi. Voisin kai todeta ettei DeLillon tuotanto ole minua varten.

Eduardo Louis; Kuka tappoi isäni

Pidin valtavasti Louisin Ei enään Eddy autofiktiivisestä romaanista ja Kuka tappoi isäni jatkaa samalla henkilökohtaisella linjalla. Romaani on puheenvuoro sorrettujen puolesta. Se on hyökkäys Ranskan luokkayhteiskuntaa vastaan sekä kädenojennus isälle, johon Louisilla on vaikea suhde. Hän tutkii isäänsä ja sitä miten tämän elämästä tuli niin suuri pettymys. Hän kohdistaa katseensa Ranskan valtioon ja poliittiseen johtoon, kuinka nämä ovat hylänneet työväenluokan. Kuinka hänen isänsä on jo viisikymppisenä loppuun ajettu ja valmis hautaan. Hän on systeemille hyödytön yksilö. Louis tavoittaa isäänsä kohtaan uuden ymmärryksen ja muistelee niitä rakkauden ja hellyyden hetkiä, joita isällä ja pojalla kaikista huolimatta oli.

Kuka tappoi isäni oli koskettava ja hyvin kiteytetty kuvaus kompleksisesta isäsuhteesta. Kerronnasta välittyy henkilökohtainen syvyys, joka onnistuu koskettamaan sisintä. Toisaalta siitä tuli myös olo, että tirkistelee jotain liian henkilökohtaista. Kirja täydentää kirjailijan aiempaa Ei enää Eddy teosta, joka on myös autofiktiivinen teos kirjailijan omasta elämästä. Kiinnostavimmaksi tässä teoksessa kuitenkin nousi sen yhteiskuntapoliittinen puoli, miten se otti kantaa Ranskan vähäosaisten olojen realiteetteihin. Näinkin lyhyeksi kirjaksi sen kannet kätkivät sisäänsä hyvin suuren tarinan ja erittäin painavaa asiaa. 

Jhumps Lahiri; Kaima


Lahirin Kaima käsittelee siirtolaisuutta, kulttuurien yhteentörmäystä, sopeutumisen haasteita sekä sukupolvien välillä ammottavaa kuilua valovoimaisella tavalla. Se on kertomus identiteetin rakentumisesta sekä perheen sisäisestä dynamiikasta. Bostonissa asuva Gangulin perhe on muuttanut Yhdysvaltoihin Bengalista, eikä heidän sopeutumisensa uuteen maahan ole ollut helppoa. Kotiutuminen käy vähitellen ja eri tahtiin kunkin jäsenen kohdalla. Tarina alkaa vuodesta 1968 jolloin vastavihityille Ashimalle ja Ashokelle syntyy poika, joka saa nimekseen Gogol suuren venäläisen kirjailijan mukaan, sillä tämän teos on pelastanut kerran Gogolin isän hengen. Ashoke saa töitä yliopistolta ja tuntuu sopeutuvan elämään uudessa maassa helposti, mutta perheen äiti Ashima ei pääse eroon muukalaisuuden tunteesta. Kaima on Gogolin kasvukertomus, jossa kuvataan hänen ahdistusta, jota hän tuntee perhetaustansa vuoksi. Gogolin matkassa kuljetaan tämän kolmekymppisiin asti vuosituhannen vaihteeseen ja samalla lukijalle avautuu miten kipeä ja pitkä voi olla matka itsensä löytämiseksi.

Tämä kirja oli todella hyvä. Annoin tälle täydet viisi tähteä. Lahiri tarjoaa erinomaisen tarinan siirtolaisperheen lapsesta, joka kasvaa Yhdysvalloissa modernissa länsimaisessa kulttuurissa, mutta on samaan aikaan perheensä kautta osa bengalilaista kulttuuria. Nämä kaksi kulttuuria törmäävät toisiinsa usein ja näiden kahden kulttuurin puristuksissa Gogol kasvaa aikuiseksi. Lahiri kirjoittaa upeaa proosaa, joka ei niiaile mihinkään suuntaan, vaan kertoo Gogolin tarinaa rehdin aidosti juuri sellaisenaan kuin se on. Mitään ei ole liikaa, eikä liian vähän. Kaima onnistuu olemaan vähäeleisessä runsaudessaan upea ja ravisuttava teos, joka on kirjoitettu tyylikkäästi. Gogolin tarina vie mukanaan pohtimaan kuka hän oikein on. Kantavina teemoina on siirtolaisuus ja amerikkalainen keskiluokka sekä nimet ja niiden merkitys. Gogolin tarina tuntuu sinänsä tavanomaiselta tarinalta, joka ei tapahtumien eksoottisuudella revittele, mutta Lahiri saa lukijan silmien edessä avautumaan kokonaan uudenlaisen näkökulman elämään, jossa toisessa vaakakupissa painaa länsimainen hyvinvointi ja toisessa Intia ja sen rikas kulttuuriperintö. Tämä on ehdottomasti minulle yksi Keltaisen kirjaston helmistä!

Kerstin Ekman; Suden jälki



Suden jälki kertoo ihmisen ja suden kohtaamisesta, mutta samaan aikaan myös vanhenemisesta, rakkaudesta ja luonnosta. Se on myös synkkä mysteeri. Pian eläkkeelle jäävä metsästyksenjohtaja Ulf näkee syntymäpäivänään suden ja tuo hetki muuttaa kaiken. Ulf alkaa pohtimaan luontosuhdettaan ja elämäntyötään eettisyyden näkökulmasta, joka kehkeytyy häntä järisyttäväksi identiteettikriisiksi. Hänen pientä elämänpiiriään järisyttävät tapaukset aina metsäpalosta, karhun hyökkäykseen ja sairastumiseen. Tapahtuu myös rikos. Susikysymykseen sekoittuu dekkaria, ikääntymisen kipua ja rakkautta. Teoksessa on yhteiskunnallinen sanomaa ja ihmissuhdekuvausta taidokkaasti kokoon keitettynä.

Tykkään aina, kun kirjan päähenkilö on +70 vuotias mies. Pidin siis myös Ulfista, miehestä, joka on ikänsä metsästänyt ja toiminut pitkään metsästysseuran puheenjohtajana. Suden nähdessään hän alkaa pohtimaan uudestaan suhdettaan metsästykseen ja tappamiinsa eläimiin. Ei varmasti kovin yleistä, mutta pidin juuri tästä sävystä romaanissa. Myös kirjassa oleva avioliiton kuvaus oli upeaa. Kirja ei kuitenkaan noussut mitenkään järisyttäväksi lukukokemukseksi kaikista sen hyvistä puolista huolimatta. Ehkä asiaan vaikutti se, ettei kirja ollut kovin pitkä, eikä se siten kyennyt menemään ehkä niin syvälle henkilöhahmojen ja Ulfin sielunelämään kuin mitä olisin toivonut.


Sellaisia Keltaisia on tullut luettua viimeisen vuoden aikana. Seuraavat odottavat jo kirjastopinossa ja uusiakin ilmestyy koko ajan. Keltaisen kirjaston kirjat ovat parhautta ja niiden joukosta helmien etsiminen on ollut ihana seikkailu mitä erilaisempien kirjallisten taidonnäytteiden parissa. Mutta tällä tahdilla Keltaisen läpikäymiseen ei taida riittää minulla edes kaksi ihmisikää. :D

Kommentit

  1. Mää luin viime vuonna Keltaisesta kirjastosta kaks kirjaa: Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (oli vähä pettymys, ehkä liian suuret odotukset) ja Patricia Lockwoodin Kukaan ei puhu tästä (mainio ja lukemisen arvoinen). Keltaisessa kirjastossa on kyllä paljon kiinnostavia kirjoja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näistä kumpikin on minulla vielä lukematta, mutta kiinnostavat kyllä kovasti! :) Ja keltsien joukosta löytyy kyllä paljon kaikkea kiinnostavaa.

      Poista
  2. Mullakin olisi tarkoitus hitaasti ja epätasaisesti lukea näitä läpi :D Se on tosiaan pitkä projekti... Kovin aktiivisesti tai nopeasti tämä lukuprojekti ei siis etene. Ja pitäisi lukea myös niitä vähän vanhempia Keltsuja, ne meinaa helposti jäädä uudempien ja esimerkiksi kirjagramissa paljon pyörivien kirjojen jalkoihin. Viimeisen lukemani taitaa olla Haudattu jättiläinen (ei ollut ihan lempparini, Ishiguron Ole luonani aina oli parempi) ja siitäkin on aikaa jo reilu vuosi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa, etten ole ainoa, jolla on hurja urakka. :D Mä oon yrittänyt lukea tasaisesti vanhempia ja uudempia, mut kyllä ne uudemmat vaan päätyy helpommin lukulistalle, kun ne on enemmän esillä somessa. Mä en muistaakseni myöskään hirveästi välittänyt Haudatusta jättiläisestä. Pitkän päivän ilta ja Ole luonani aina on parempia. Tykkäsin myös Ishiguron Yösoittoja novellikokoelmasta ihan tosi paljon. :)

      Poista
  3. Ja minä kun luulin että minä haalin itselleni hurjasti haasteita! :D En tähän kuitenkaan lähtisi, koska seassa on sellaisia, jotka eivät lähtökohtaisesti niin kiinnosta. Toki paljon hyviä juttuja löytyy. Seuraan mielenkiinnolla tätä projektia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, joo mä oon aivan mestari haalimaan itelle epärealistisia projekteja. :DD Onhan toki joukossa vähemmän kiinnostavia ja pettymyksiä, mut moni on osoittautunut yllättäjäksikin, joten ainakin vielä on motivaatiota lukea myös sellaisia, jotka ei alussa vaikuta mua mitenkään hirveästi kiinnostavan. Ja oon antanut itelle luvan jättää kesken tolkuttoman huonot kirjat. :D

      Poista

Lähetä kommentti