maanantai 18. kesäkuuta 2018

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys - Patrick Melrosen tarina I-III

"2000-luvun omaelämäkerrallisessa kulttiklassikossa nuori mies taistelee eroon yläluokkaisen perheensä synkästä perinnöstä.

Patrick Melrosen kotiolot ovat aineellisesti ylelliset, mutta kukaan perheenjäsenistä ei ole onnellinen. Hyväksikäyttö ja hylätyksi tuleminen, ahneus ja unelmista luopuminen ovat tehneet koko suvusta katkeria, kyynisiä ja kieroutuneita. Viisiosaisen romaanisarjan kolmessa ensimmäisessä osassa Patrick varttuu laiminlyödystä pikkupojasta ongelmaiseksi – joskin aina tyylikkääksi ja oikeissa paikoissa näyttäytyväksi – nuoreksi mieheksi. 

Edward St Aubyn suorittaa brittiyhteiskunnan yläkerrokselle julman ruumiinavauksen, jota sävyttää herkullisen pureva huumori."

Patrick Melrosen elämästä kertovan sarjan kolme ensimmäistä osaa ilmestyi suomennettuna yksissä kansissa tänä vuonna. Viisi osaisen sarjan ensimmäinen osa ilmestyi Iso-Britaniassa jo vuonna 1992 ja viimeinen osa vuonna 2012. Suomennoksia ei ole aiemmin ilmestynyt, mutta sarjan pohjalta tehdyn tv-sarjan myötä saatiin nämä kulttiklassikoksi kotimaassaan nousseet kirjat myös suomeksi. HBO julkaisi Patrick Melrose -minisarjan ensimmäisen osan 14.5 ja pääosassa näyttelee Benedict Cumberbatch.

Kirjan nimi on ironinen - Patricikin menneisyys on kaikkea muuta kuin loistava. Patrick kasvaa englantilaisessa yläluokkaisessa perheessä, jossa on paljon perittyä rahaa. Puitteet varsin loistokkaaseen elämään olisi kyllä tarjolla, mutta Patrickin vanhemmat ovat kumpikin tahollaan onnettomia ihmisiä, joilla on paljon ongelmia. Patrickin isä on insestiin taipuva julma mies, joka vihaa poikaansa ja kasvattaa tätä tunnekylmästi tulevaan elämään antamalla opetuksia, jotka ovat lähinnä lapsen kiusaamista. Patrickin äiti taas on alistunut ja kaltoinkohdeltu nainen, joka turruttaa onnettomuutensa lääkkeisiin ja alkoholiin. Patrick on poika, joka haluaisi tulla huomatuksi, mutta yrittää tehdä itsestään mahdollisimma huomaamattoman. Isän julmuus ja ailahtelevainen mieli leijuu uhkaava koko ensimmäisen kirjan yllä. Traumaattinen lapsuus ajaa nuoren Patrickin huumeriippuvaiseksi, joka hakee unohdusta sekä turtumusta kovista päihteistä. Patrickin nuoruus kuluu huumeiden aikaan saamassa usvassa, mutta poiketen tavallisesta kadunmiehestä Patrickilla on varaa tuhlata 10 000 dollaria viikonlopun aikana elämäntyyliinsä. St Aubyn kuvaus narkkarin elämästä on raadollisen rehellistä ja jokainen tykitys suoneen saa lukijan sävähtämään. 
Kolmannessa kirjassa Patrick on kuivilla ja käy kokouksissa. Yli 30-vuotias mies esiintyy vieläkin seurapiireissä, mutta lukijakin saa huomata, että Iso-Britannin kerman elämä on tyhjää, onnetonta sekä kaksinaamaista. Kukaan ei todellisuudessa välitä kenestäkään muusta kuin itsestään ja omasta maineesta. Viimeinen kirja keskittyykin kuvailemaan seurapiirien elämää monesta näkökulmasta sekä Patrickin orastavaa sopua menneisyytensä kanssa. Kolmesta kirjasta tämä viimeinen ei ollut ihan niin vaikuttava kuin kaksi ensimmäistä. Koin seurapiirien kohelluksen kuvaamisen ajottain hieman puuduttavana ja sekavana. Menin myös sekaisin lukuisien snobien kanssa, en pysynyt aivan mukana kuka kukin on.

Mielenkiintoisen tästä kirjasta teki sen autofiktiivisyys. St Aubyn tietää mistä kirjoittaa ja se ravistelee lukijaa. Tarina on kerrottu niin kouriintuntuvasti, että se ampaisee lukijan ihon alle moneen otteeseen. Eikä kirjailijan maalaama kuva seurapiireistäkään mairittele. Ulospäin julkisivua kiillotetaan, mutta kulissien takana jokainen enemmän ja vähemmän päihtyneenä kiirehtii puukottamaan selkään milloin ketäkin. Juorut lentävät, kukaan ei ole vilpittömästi kenenkään ystävä ja se tiedostetaan. Kuinka onttoa seurapiirien elämä todellisuudessa onkaan.

Vaikka kirja käsittelee rankkoja aiheita, kirjailijan ote kerrontaan on ironinen ja humoristinen, lukeminen ei käy liian raskaaksi ja kirjaa suorastaan ahmii. Tämä oli todella vaikuttava lukukokemus, jään innolla odottamaan seuraavaa osaa, joka ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Mainittakoon vielä lopuksi että Markku Päkkilä on tehnyt loistavaa työtä suomennoksen kanssa!

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Never Mind (1992), Bad News (1992), Some Hope (1994)
Sivuja: 455
Suomentanut: Markku Päkkilä

Mistä minulle: Kirjasto

lauantai 16. kesäkuuta 2018

Olli Jalonen: Taivaanpallo

"Tähtitieteilijän oppipojan tie vie Saint Helenan saarelta 1600-luvun Lontooseen. Loisteliaassa romaanissa tiede ja usko kamppailevat valistuksen sarastaessa.

Angus tahtoo silmistään purjeneulanterävät, ja kehittää näköään merkitsemällä öisin tähtien asentoja. Hän haaveilee Lontoosta ja pääsystä saarella käyneen Edmond Halleyn oppipojaksi.

Lamaannuttava väkivallanteko kohdistuu pojan perheeseen, ja epävarmuuden ja levottomuuden ajat alkavat. Salakatolilaiset vehkeilevät ja itsevaltias kuvernööri pelaa omaan pussiinsa. Viesti saarelta on saatava emämaa Englantiin, ja Angus soudetaan jänikseksi purjelaivaan. Hänen uusi elämänsä alkaa märssykorin korkeuksissa, ja kaikki entinen jää taakse."

Olli Jalosen uusin romaani Taivaanpallo kiinnitti huomioni Facebookin kirjallisuusryhmässä, kun monet kehuivat sitä ylistävin sanoin globaaliksi sekä upeaksi proosaksi, joka oli saanut lumoutumaan. Laitoin kirjan heti varaukseen kirjastosta ja sainkin sen nopeasti lainaksi. Kuten aina uutuuksien kanssa käy, jono jatkui minun jälkeeni ja varauksen takia tämä pitikin lukea nopeasti. Nopeasti ahmittavaksi kirjaksi tämä ei kuitenkaan sovi missään nimessä, Taivaanpallo on enemmän hitaasti nautiskeltava kirja, joka vaatii aikaa sekä paneutumista. Aikaa minulla ei ollut, joten kirjan ahmiminen sai aikaan puutumisen, jonka seurauksena aloin loppua kohden harppomaan. Olen enemmän tapahtumarikkaan sekä toiminnallisen kirjallisuuden ystävä, joten tälläiset verkaisesti etenevät tarinat, joissa painopiste on enemmän kuvailevassa ja komeilevassa kerronnassa, tahtovat pitkinä versioina olla minulle hieman työläitä. 

Päähenkilö Angnus sekä hänen kipeän rehellinen kasvutarina saivat kuitenkin jatkamaan kirjan loppuun asti. Nuori Agnus, sympaattinen, tottelevainen sekä fiksu poika Saint Helenan saarelta saa jo nuorella iällä tuntea elämän nurjan puolen. Hän joutuu välikädeksi aikuisten juonitteluun ja vain 12-vuotiaana matkustamaan yksin jäniksenä valtameren yli Englantiin, jossa hänestä tulee Edmond Halleyn oppipoika. Kuinka paljon tuskaa ja pelkoa tuo pieni lapsi joutuu kokemaan, kun hänen on pakon edessä aikuistuttava liian varhain. Kirjan ajankuva on myös hienoa, joten se tarjoilee elämyksiä historian ystäville. Historiaan sijoittuva tarina olikin minulle myös yksi suuri syy kirjaan tarttumiseen. Kirjassa törmäävät yhteen uskonto sekä tiede, sillä kaksi Agnuksen elämän tärkeintä miestä ovat näiden kahden vastakkaisen suuntauksen edustajia. 

Tämä oli minun ensimmäinen Jaloseni, vaikka Poikakirja on roikkunut jo kauan TBR-listallani. Olli Jalonen on maamme arvostetuimpia prosaisteja, kertoo Otavan sivut kirjailijasta ja hänen ensimmäinen teoksensa on ilmestynyt vuonna 1978.

Tätä lukukokemusta on vaikea pistetyttää, sillä välillä tarina lumosi minut ja ajottain taas lukeminen oli kuin tervassa tarpomista. Lyhyempänä tarinana tämä olisi varmaan ansainnut minulta enemmän pisteitä. Annan kirjalle kuitenkin 3 / 5 pistettä! 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 461

Mistä minulle: Kirjastosta






 

tiistai 12. kesäkuuta 2018

Jill Santopolo: Valo jonka kadotimme

"Lucy ja Gabe, parikymppiset opiskelijat heittäytyvät toistensa syleilyyn syyskuun 11. päivän terrori-iskun aiheuttamassa kaaoksessa. Alkaa intohimoinen suhde, joka päättyy yllättäen kun Gabe haluaa tehdä jotain merkittävää ja lähtee sotavalokuvaajaksi Irakiin. Lucy taas keskittyy uraansa lastenohjelmien parissa New Yorkissa. Ainutlaatuinen ensirakkaus jättää kumpaankin elinikäisen jäljen: mikään ei voi koskaan korvata sitä mitä heillä kerran oli. Lucyn ja Gaben polut risteävät jälleen vuosia myöhemmin – mutta onko silloin jo liian myöhäistä?"

Valo jonka kadotimme on viihdekirjallisuuden alle menevä rakkausromaani, joka pitää lukijaa otteessaan. Poiketen perinteisistä rakkausromaanigenren edustajista Valo jonka kadotimme ei ole mitään vaaleanpunertavaa chic lit hömppää, vaan aitoa sekä realistista kuvausta rakkaudesta kauneimmillaan ja kauheimmillaan. Se tuo esille rehellisesti rakkauden eri muodot - on metsäpalona riehuvaa rakkautta, joka on vaikeaa pitää aisoissa ja se liekehtiessään aiheuttaa paljon tuhoa, on turvallista ja vakaata rakkautta, sellaista kuin mukava ja lämmittävä takkatuli, mutta myös kaikkea siltä väliltä. On meistä itsestämme kiinni mikä on itselle sitä rakkautta, joka saa tuntemaan että on elossa. On kuitenkin myös olemassa rakkautta, joka voittaa rakkauden mitä tuntee toista kohtaan. Se on rakkautta itseä kohtaan - väkevää tunteenpaloa omaa uraa kohtaan tai lujaa ja järkkymätöntä rakkautta omia lapsia kohtaan. Rakkautta on erilaista, eikä rakkaus tunteena ole aina niin yksiselitteistä, silti se ohjaa meidän elämää ja valintoja useasti. Valo jonka kadotimme ravistelee loppuun kulutettuja kliseitä siittä, kuinka rakkaus kuolee aikanaan, aika parantaa haavat ja tulee vielä uusia rakkauksia. Se osoittaa että rakkauden tiet ovat tuntemattomat.

Heti alusta asti on selvää, että Lucy kertoo tarinaa Gabelle, hän ruotii ensikohtaamista, suhdetta sekä eroa ja elämää eron jälkeen, kun toista ei vain kykene unohtamaan. Lopulta selviää miksi ja missä Lucy heidän suhdettaan käy läpi ja siinä vaiheessa jouduin kaivamaan nenäliinoja, minä joka harvemmin itken millekkään. Tarina on alusta asti intensiivisesti kerrottu ja sen ainutlaatuinen tunteita herättävä tunnelma hiipii hiljalleen lukijan ihon alle. Tarina tuntuu tapahtuvan tässä hetkessä, vaikka sitä kerrotaan imperfektissä, eikä kirjaa malta millään laskea käsistään ennenkuin kaikki on selvää. Kirja herätti minussa paljon tunteita -  vihaa, surua, iloa ja turhautumista. Eläydyin Lucyn tarinaan täysillä. Jäin pohtimaan, miksi Lucy tunsi niin väkevää sekä vuodet ja välimatkat kestävää intohimoista rakkautta Gabeen, vaikka tämä satutti häntä niin paljon? Gabe oli itsekäs ja töykeä, mutta Lucyn rakkaus häntä kohtaan antoi kaiken anteeksi.  Miksi vain Gabe ja tämän rakkaus sai Lucyn tuntemaan olevansa niin elossa? Olin myös surullinen Darrenin puolesta, sillä hän oli ihana, vaikkei täydellinen ollutkaan. Hän olisi ansainnut parempaa kuin Lucy, vaikkei Lucy tunteilleen mitään voinut. Elämässä on tehtävä valintoja, kaikki eivät aina ole oikeita, joskus omat valinnat satuttavat toista, mutta oma onnellisuus on jotain tavoittelemisen arvoista.

Loppuratkaisu jättää Lucyn ja Darrenin tarinan auki. Olisin halunnut tietää mitä Lucy teki, kertoiko hän Darrenille kaiken vai jättikö hän kaiken omaksi salaisuudekseen? No kaikkea ei voi saada, pidin silti valtavasti kirjan lukemisesta. Olen onnellinen, että päätin tämän muutaman mollaavan arvion luettuani kuitenkin lainata kirjastosta. Minulle tämä oli vaikuttava, koukuttava ja tunteita herättävä lukukokemus, joka ei varmaan hetkeen hellitä otteestaan. Suosittelen lukemaan!

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Light We Lost (2017)
Sivuja: 335
Suomentanut: Inka Parpola

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 9. kesäkuuta 2018

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

"Rakkaus on aina vaikeaa, mutta ei mahdotonta silloinkaan, kun on parantumattomasti sairas. Syöpää sairastava 16-vuotias Hazel on onnekas saatuaan muutaman lisävuoden. Elämä tuntuu silti jo eletyltä, kunnes hän tapaa hurmaavan Augustus Watersin. Toisistaan Hazel ja Augustus löytävät sen, mitä eivät ole vielä ehtineet menettää."

Ihana, surullinen ja riipaisevan traaginen rakkaustarina Hazelista sekä Augustuksesta, yhdestä syöpää sairastavasta ja yhdestä syövästä parantuneesta nuoresta. Hazelille ja Augustukselle on alusta asti selvää, ettei heidän tarinansa tule päättymään onnellisesti. Silti August ja Hazel haluavat viettää yhdessä sen ajan mitä heillä on jäljellä, sillä he saavat toisistaan sen merkityksen elämälle, jota aikaisemmin ei ole ollut. Heitä yhdistää myös yksi teos, Viistoa valoa, ja sen innoittamana he lähtevät viimeiselle matkalleen yhdessä Amsterdamiin tapaamaan tuon nerokkaan teoksen kirjailijaa. 

Olen nähnyt aikaisemmin kirjan pohjalta tehdyn elokuvan ja muistan itkeneeni vuolaasti jo elokuvaa katsoessa. Tiesin siis mitä odottaa, mutta en silti selvinnyt kuivin silmin lukemisesta. Tarina on riipaiseva, mutta kaunis ja se kosketti minua jälleen. Vaikka tarina on jo lähtökohdiltaan surullinen ja lukija tietää vääjäämättä mitä kohti ollaan menossa, on kerrontaa ryyditetty huumorilla, sarkasmilla ja ironialla, jota on käytetty taitavasti. Välillä huomasin naureskelevani mukana, kun nuoret heittivät huumoria sairauksistaan. Syöpää vastaan kamppailu on uuvuttavaa, masentavaa ja lähestyvä kuolema pelottavaa, silti he osaavat nauraa elämälle ja löytää toisistaan tarvitsemaansa voimaa kamppailussa sairautta vastaan. Tähtiin kirjoitettu virhe on todella tunteisiin vetoava kirja, mutta silti erittäin nopea ja helppolukuinen - ahmaisin tämän kirjan puolessa päivässä.

Tunsin kuitenkin kokoajan tietynlaista etäisyyttä kirjan tarinaa kohtaa. Ajattelin sen ensin johtuvan siitä, että olin jo katsonut elokuvan. Hetken pohdittuani tulin kuitenkin siihen tulokseen, että olen vain jo liian vanha, en kuulu kirjan kohderyhmään, jota ovat nuoret sekä nuoret aikuiset. Kyllä tämän liki kolmekymppisenäkin lukee ja kirja saa tuntemaan, mutta olisin varmasti nuorempana lukijana joutunut valtaisamman tunnemyrskyn valtaa, mitä nyt jouduin. Greenin vahvuus on, että hän saavuttaa nuorten näkökulman aidon tuntuisesti kirjoissaan, kirjoittaen kevyesti, mutta puhuen rankoistakin aiheista. Kirjojen henkilöt ovat kuitenkin vasta aikuisuuden kynnyksellä olevia, joten koen poikkeusetta tiettyä etäisyyttä heihin aina, vaikka Greenin kirjat itsessään ovat todella hyviä.

Minä kuitenkin pidän Greenin kirjoista, ainakin tästä ja Arvoitus nimeltä Margosta. Ne ovat kevyttä ja oivallista viihdekirjallisuutta hetkiin, kun kaipaa kevyempää luettavaa. Aion siis jatkaa vielä Greenin kirjojen parissa, ainakin Kilpikonnan kuorella on nyt kuuntelussa äänikirjana Storytelissä sekä Teoria Katherinesta haluttaisi lukea myös. Mitä Greenin teosta sinä suosittelisit?

Osallistun kirjalla YA-haasteeseen ja sijoitan kirjan kohtaan - kirja ei kuulu sarjaan.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: The Fault in Our Star (2012)
Sivuja: 340
Suomentanut: Helene Bützow

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Maria Turtschaninoff: Naondel (Punaisen luostarin kronikoita #2)

"Nuorille aikuisille suunnatussa kirjassa päähenkilöt, naiset ja tytöt kertovat kukin oman, ravisuttavan tarinansa. Kaikkia yhdistää sama kohtalo: joutuminen julman Iskanin haaremiin 

Ensimmäisenä ääneen pääsee Kabira. Tytön elämäntehtäväksi on annettu vaalia Anjia, lähdettä, jonka suunnattoman voiman niin hyvään kuin pahaan vain hän tuntee. Hyvässä perheessä kasvanut nuori Kabira rakastuu visiirin poikaan, Iskaniin, ja huumassaan hän tulee paljastaneeksi miehelle lähteen salaiset voimat. Vallanhaluinen Iskan tajuaa heti voivansa hyödyntää lähdettä ja tyttöä omiin, paholaismaisiin tarkoituksiinsa.

Muut naiset saapuvat haaremiin kuka mistäkin syystä. Nomadiheimosta tuleva Garai on joutunut myytäväksi orjamarkkinoilla. Orseola taas kuuluu puissa elävään kansaan, unienkutojana hän pystyy vaikuttamaan toisten uniin ja niiden sisältöön. Voimakkaaseen naissoturi Sulaniin Iskanin väkivaltaisuus kohdistuu erityisen raakana. Sisarellinen yhteishenki ja tahto ei synny hetkessä, mutta naisten ja tyttöjen voima on suunnaton, kun on oikea hetki toimia."

Naondel on itsenäinen jatko-osa Maresin aloittamaan Punaisen luostarin kronikoihin. Se sijoittuu aikaan ennen Maresin tapahtumia, aikaan ennen kuin koko luostaria oli perustettu. Se valottaa luostarin perustaneiden naisten elämää ja kohtaloita sekä avaa luostarin syntytarinan. Ei ole siis väliä kumman kirjoista lukee ensin, ne ovat täysin toisistaan riippumattomia. Siinä missä Maresi oli lyhyt ja hieman feministinen kuvaus nuoren Maresin kasvutarinasta syrjäisellä luostarisaarella, Naondel on runsas ja ajottain jopa raaka kuvaus naisista, jotka on pakotettu alistumaan yhden miehen hirmuvallan alle selviytyäkseen hengissä. Nainen ei ole minkään arvoinen, heillä ei ole oikeutta omaan kehoonsa, sananvaltaa tai oikeuksia ja väkivalta sekä raiskaukset ovat aivan arkipäivää Turtschaninoffin luomassa maailmassa. Iskan on suorastaan pahan ruumiillistuma ja saa niskakarvat nousemaan pystyyn ahneudellaan ja tunteettomuudellaan. 

Kirjan sävy on synkeä ja surullinen, mutta edetessään se valaa kuitenkin toivoa tulevaa kohtaan. Mietin aluksi onko Naondel novellityyppinen kokoelma surullisista naiskohtaloista, joita yhdistää joutuminen Iskanin kynsiin, mutta lopulta tarina alkaa kuitenkin hahmottua ja naisien välille syntyy hiljalleen side, joka johtaa luostarin perustamiseen. Henkilöitä oli runsaasti ja minulla meni välillä auttamatta sekaisin kuka kukin on, vaikka jokainen kirjan naisista oli persoonallinen ja eroittui yksilöllisesti toisistaan. Minun suosikeikseni kirjan naisista ja heidän tarinoistaa nousivat ehdottomasti Kabira sekä Orseola, mutta myös Garai muuttui loppua kohden kiinnostavammaksi. 

Kirjan miljöö ja maailma on omalaatuinen, vaikka muistuttaakin paljon perinteistä fantasiamaailmaa. Sijoittaisin ajallisesti yhteiskunnan sen rakenteen perusteella keskiajan hujakoille, kun taas miljöö on sekoitus Etelä-Eurooppaa ja Arabimaita. Maailman magia piilee luonnonvoimissa - lähteissä, joissa tai vuorissa, joiden voimaa ihmiset voivat käyttää niiden joko hyvään tai pahaan. Vain Orseola on selvästi synnynäisesti saanut yliluonnollisia kykyjä, sillä hän pystyy punomaan unia sekä näkemään toisten unet. Myös kansanperinne on vahvassa osassa kirjan maailmassa. Maresia lukiessa jäin kaipailemaan Turtschaninoffin luoman maailmaan tutustumista lähemmin, nyt pääsin kurkistamaan siihen ainakin Karenokoin osalta ja pidin vierailustani. Kaikki Turtschaninoffin kirjat sijoittuvat samaan maailmaan, jonka hän on luonut.

Sarjan seuraava osa Maresin voima ilmestyy syyskuussa ja aion ehdottomasti lukea sen. Nyt palataan Maresin mukana pohjoiseen, jonne hän on lähtenyt luostarista toteuttamaan haaveensa. En malttaisi odottaa kirjan ilmestymistä!

Osallistun kirjalla YA-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa on useampi kertoja.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt: 2016
Suomentanut: Marja Kyrö
Sivuja: 398

Mistä minulle: Kirjastosta

 

tiistai 29. toukokuuta 2018

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki #1)

"16-vuotias Kiuru on enemmän kotonaan romaanien parissa kuin somessa tai edes koulukavereidensa kanssa. Hänen romaniäitinsä on katkaissut välinsä yhteisöönsä, ja Kiurun ainoa linkki romanitaustaansa on hänen dementiaa sairastava isoäitinsä.

Kiurulla on salaisuus: hän pystyy napsimaan toisten ihmisten muistoja kuin lintuja haaviin. Kun hän sattumalta törmää samankaltaisia kykyjä omaaviin romaniveljeksiin ja intialaistaustaiseen genderqueeriin, Kiurulle avautuu aivan uusi todellisuus. Pian vallatussa talossa hengailevaan porukkaan liittyy myös Kiurun lapsuudenystävä Samuel, johon Kiuru on ollut jo pitkään ihastunut. Mitä paremmin Kiuru oppii tuntemaan uudet ystävänsä, sitä ristiriitaisemmaksi hänen suhtautumisensa käy. Mutta kun railo syntyy, se syntyykin yllättävään kohtaan. Vähitellen Väen salaisuudet alkavat paljastua, ja pian Kiuru tajuaa joutuvansa pakenemaan henkensä edestä."

Rouhiainen on minulle uusi tuttavuus kotimaisten kirjailijoiden kentällä. Häneltä on aikaisemmin ilmestynyt neliosainen Susiraja -sarja ja Väki -sarjaan on ilmestymässä uusi osa syyskuussa. Tammi kuvaa Rouhiaisen Väki-sarjaa urbaaniksi fantasiaksi, mikä kuvaakin Muistojenlukijaa varsin hyvin. Minua alalajina urbaani fantasia ei vielä vakuuttanut, kaipasin jotain suurieleisempää taianomaisuutta. Muistojenlukijassa keskitytään paljon nuoren Kiurun teiniromansseihin. Aikaisemmin kirjojen ääressä viihtynyt Kiuru on 16-vuotiaaksi varsin kokematon vastakkaisesta sukupuolesta. Löydettyään uusia ystäviä Kiuru tuntee tulleensa omiensa joukkoon ja hänen itsevarmuutensa kasvaa. Itsevarmuus näkyy myös ulospäin ja poikii romansseja, jotka luonnollisesti päättyvät meille kaikille niin tuttuihin riipaisevan kipeisiin sydänsuruihin. Tämä teinidraamailu tuntui itsestäni lähinnä huvittavalta, mikä oli merkki siittä, että koin olevani hieman yli-ikäinen kirjan kohderyhmää miettien. En antanut sen kuitenkaan häiritä. Olisin myös toivonut, että Kiuru ja muut olisivat käyttäneet mielenkiintoisia voimiaan enemmän! Myös juonkuviot Väen osalta tuntuivat monimutkaisilta, mutta osaan odottaa että juonikuviot selkityvät seuraavissa osissa, Muistojenlukija oli vain alkusoittoa, mutta toivon tulevien osien myös tarjoilevan enemmän sitä taikaa, jota jäin tässä ensimmäisessä osassa kaipaamaan. 
  
Pakko kuitenkin myöntää että tarinan käynnistyminen otti luvattoman pitkän aikaa. Hetken verran luovuin melkein toivosta kirjan suhteen ja meinasin jättää sen kesken. Lukusumani on tällä hetkellä melkoinen, joten kirja joka ei imaise mukaansa on lähinnä vain ajanhukkaa. Onneksi kuitenkin reilun sadan sivun jälkeen en miettynyt moista enään, sillä huomasin olevani jo kohtuullisesti mukana tarinan imussa. Muistojenlukija päättyy niin kutkuttavasti, että syskuussa ilmestyvään seuraavaan osaan on pakko jossain vaiheessa tarttua. Tarina etenee Suomen rajojen ulkopuolelle Eurooppaan ja Kiuru on täysin uuden edessä Väen seuratessa kintereillään.

Rouhiainen on luonut monipuolisen henkilögallerian, josta löytyy paljon erilaisia taustoja omaavia tyyppejä. On sekä rikkaita että köyhiä, maahanmuuttajia, kodittomia ja romaneja. Olisi ihanaa jos kaikki olisivat samalla viivalla yhteiskunnassa, mutta todellisuus puhuu karumpaa kieltä. Ennakkoluuloja ja raja-aitoja on haluttu selvästi murtaa tällä värikkäällä henkilögallerialla, varsinkin romaneja kohtaan. Rikkaat ja köyhät on asetettu vastakkain - rikkaat ja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevat ovat tarinan pahiksia. Köyhyyttä taas on tuotu esille ihailtavan rehellisesti, se ei aina ole mukavaa, muttei tarkoita että elämän täytyisi olla onnetonta.

Minulle Muistojenlukija muodostui vain keskinkertaiseksi lukukokemukseksi, siksi annankin kirjalle 3 / 5 pistettä! Toivon seuraavan osan kohdalla tapahtuvan parannusta.

Osallistun kirjalla YA-haasteeseen ja kuittaan kohdan urbaanista fantasiasta.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt; 2017
Sivuja: 388

Mistä minulle: Kirjastosta

lauantai 26. toukokuuta 2018

Anne Swärd: Vera

"17-vuotias ranskalaistyttö Sandrine pakenee sodan kauhuja Ruotsiin 1945. Raskas salaisuus on sekoittaa hänen järkensä. Sandrine menee naimisiin yläluokkaisen lääkäri Ivan Cederin kanssa, ja korskeat häät vietetään saaristossa hyytävässä talvisäässä. Skandaali on valmis kun kureliiveihin nyöritetty morsian synnyttää hääyönä tyttären. Kuka on lapsen isä?
 
Vauvan siniset silmät herättävät Sandrinessa kauhua, ja hän kavahtaa tämän koskettamista. Hän elää ylellisessä tukholmalaishuoneistossa nukkevaimona, eikä voi paljastaa taustaansa kenellekään. Mutta Cederin tunnekylmän perheen muillakin jäsenillä on salaisuutensa. Pystyykö Sandrine lopulta voittamaan pelkonsa, kohtaamaan menneisyytensä?"

Odotin Veran lukemista kovasti, vaikken aivan tiennyt mitä odottaa. Olin lukenut kehuja kirjasta muista blogeista ja laitoin kirjan heti varaukseen niiden perusteella. Sainkin sen ilokseni varsin nopeasti hakea kirjastosta ja tartuin siihen heti. Jo kirjan kaunis kansi houkuttelee lukemaan! Vaikka kirjan nimi Vera antaa olettaa muuta, kirja kertoo nuoresta Sandrinesta, joka pakenee sodan jaloista Ruotsiin. Hän on köyhästä ranskalaisesta perheestä lähtöisin, mutta muuttanut äitinsä ja sisariensa kanssa Puolaan isänsä synnyinkylään asumaan. Sota kuitenkin saapuu Sandrinen asuinsijoille ja näyttää julman puolensa nuorelle tytölle. Kirja kuitenkin alkaa Sandrinen häistä, hän on menossa naimisiin yläluokkaisen lääkärin kanssa ja on viimeisillään raskaana, se miten siihen päädyttiin aukeaa lukijalle, kun Sandrinen lohdutonta tarinaa punotaan auki hiljalleen. Sandrine synnyttää omissa häissään tyttären, Veran. Hän ei kuitenkaan voi ottaa lasta syliinsä, ei hoivata, saatika edes katsoa. Veran näkeminen nostaa menneisyyden kipeät muistot Sandrinen mieleen ja ne muistot ovat vaarallisia, eikä kukaan saa koskaan päästä niistä selville.

Sandrine on sodan uhri, sota on murtanut tutun elämän perustukset hänen jalkojensa alta ja vienyt häneltä aivan kaiken. Liian nuorena Sandrine on joutunut kokemaan aivan liian paljon. Yleisesti toisen maailmansodan uhreiksi mielletään juutalaiset, mutta sota on haavoittanut paljon muitakin. Lisäksi itse sodan aikaa on käsitelty kirjallisuudessa hyvin paljon ja eri näkökulmista, mutta vähemmän olen lukenut kirjoja, jotka sijoittuvat sodan jälkeiseen elämään. Aikaan, kun ihmiset keräävät sodan murskaamia elämänsä rippeitä ja koittavat rakentaa elämäänsä uudestaan. Vera on nuoren Sandrinen selviytymis- että kasvutarina yhtäaikaa. Se on kirja, joka ei päästä lukijaansa helpolla, mutta palkitsee senkin edestä. Sandrinen tarina on surullinen kertomus, jossa kuolema väijyy lähes jokaisen nurkan takana ojentaen käsiään kutsuvasti, mutta elämä kuitenkin voittaa aina lopulta. 

Kirjan tunnelma on tiheä, se kietoo lukijan verkkoonsa eikä päästä irti ennenkuin viimeinen sivu on käännetty. Lukijalle tarjoillaan yllättäviä juonenkäänteitä ja Sandrinen lyhyen elämänsä aikana kokemat koettelemukset saattavat tuntua jopa hieman uskomattomilta, mutta Sandrine itse hahmona taas tuntuu kouriintuntuvan aidolta. Cederin perhe on karmea, täynnä kieroilua ja salaisuuksia, joita koitetaan peitellä kaikin keinoin, kulissit on pidettävä yllä. Jollain tapaa olisin mieltänyt Cederit enemmän perhedynamiikaltaan ja vehkeilyllään pari sataa vuotta taaemmas jonnekkin hoviin kuin toisen maailmansodan jälkeiseen Ruotsiin. 

Swärd ei tarjoile lukijalle kaikkea valmiiksi purtuna, varsinkin loppussa jää paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Swärdin kirjailijanlahjat tulevat esille, sillä Vera on taidokkaasti kirjoitettu kertomus, joka menee ihon alle, eikä sen tunnelmaa unohda hetkeen. Tätä kirjaa ei vain lueta, se myös koetaan! Tämä oli minulle ensimmäinen Swärdin kirja ja tämän kokemuksen jälkeen aion ehdottomasti lukea muitakin hänen kirjojaan. Veran perusteella Swärd vaikuttaa varsin taidokkaalta kirjailijalta, olen suorastaan mykistynyt tämän lukukokemuksen jälkeen. Itseltäni löytyykin hyllystä Viimeiseen hengenvetoon.

Annan tälle kirjalle 4,5 / 5 pistettä! Osallistun kirjalle Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, johon tarttuminen pelotti. 

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Vera (2018)
Sivuja: 373
Suomentanut: Jaana Nikula

Mistä minulle: Kirjastosta