lauantai 26. marraskuuta 2016

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri

"Kun Parlan-saaren rantaan huuhtoutuu muistinsa menettänyt mies, saarelaiset ovat ihmeissään. Kaikki tuntevat tarinan Kalamiehestä, joka saattaa ottaa ihmisen hahmon yhden kuunkierron ajaksi tuodakseen toivoa ja tenhoa sitä kipeimmin tarvitseville. Epäluulo ja halu uskoa ihmeisiin vetävät väkeä eri suuntiin, mutta jokaisen mielessä pyörii sama ajatus: voiko tarina sittenkin olla totta vai juoniiko mies jotakin?"

Fletcher on kirjailija, jonka voin lukea suosikkieni joukkoon. Olen pitänyt hänen teoksistaan, varsinkin Noidanripistä ja Irlantilaisesta tytöstä. En minä tähänkään kirjaan pettynyt, se ei vain päässyt oikeuksiinsa, kun elämän kiireiden keskellä aikaa lukemiselle on ollut harmittavan vähän. Kirja vaatisi uppoutumista villasukat jalassa sen rikkinäisten henkilöhahmojen pariin, tarttumaan jokaisen henkilön tarinaan syvällisemmin.
Tarina kaikessa väkevyydessään ja surullisuudessaan teki minuun vaikutuksen. Mutta onneksi tarinaa ei oltu kiedottu liikaan melankoliaan, sillä kalamies tuo toivon ja tenhon sitä eniten tarvitseville. Parlan saari on oikea tarinoiden verkko, kiehtova paikka, joka jää mieleen. Olisin voinut viipyä sen karuilla rannoilla kauemminkin, tutustua enemmänkin saaren väkeen. Fletcher on onnistunut luomaan kirjaan aivan omanlaisensa tunnelman, joka ei voi olla vaikuttamatta lukijaan. Se käsittelee surun monia kasvoja sekä surusta toipumista koskettavalla tavalla. Siksi minua harmittaakin ettei minulla ollut antaa kirjalle sitä aikaa, jonka se olisi vaatinut iskeäkseen syvemmälle ihon alle. Mutta aion ehdottomasti tarttua kirjaan uudestaan paremmalla ajalla.

Pidän Fletcherin tyylistä kirjoittaa kauniisti, runollisesti, niin että jokaisella sanalla on merkityksensä. Rakastan sitä, kuinka hän pystyy herättämään miljöön ja henkilöhahmot henkiin, kuin ne olisivat aivan käsin kosketeltavissa. Minäkin seisoin Parlan karun kauniilla rannoilla hengittämässä meri-ilmaa, olin osa tiivistä kyläyhteisöä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Jo nyt kirja siis teki vaikutuksen, hätäisesti muutaman sivu kerrallaan ahmittuna aamukahvin lomassa. 

Taiteilen kahden vaiheilla kuinka paljon pisteitä kirjalle anna. Sillä nyt kirja ei päässyt täyteen kukkaansa, mutta kuitenkin jälkikäteen ajateltuna se teki syvemmän vaikutuksen, kuin heti takakannen suljettuani osasin aavistaakkaan. Goodreadsissa annoin heti luettuani 3 tähteä, sillä puolikkaita ei voi antaa, mutta taidan taipua nyt 4 / 5 pisteeseen!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: LIKE
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: The Silver Dark Sea (2012)
Sivuja: 443
Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 17. marraskuuta 2016

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

" Kweku Sai syntyy Ghanassa köyhissä oloissa, mutta ponnistelee opiskelemaan lääketiedettä Amerikkaan ja menee siellä naimisiin nigerialaisen Folan kanssa. Ensimmäisen lapsen syntyessä Fola uhraa lakiopintonsa ja jää kotiin hoitamaan lapsia. Kwekusta tulee lahjakas kirurgi, joka työskentelee bostonilaisessa sairaalassa.

Kun seurapiirien suosiossa oleva potilas kuolee Kwekun leikkauspöydälle, omaiset vaativat rangaistusta. Vuoden mittainen tuhoon tuomittu oikeustaistelu ajaa Kwekun vararikkoon. Nujerrettuna ja häpeissään hän hylkää perheensä ja palaa Ghanaan.

Perheen lapset ajautuvat erilleen ympäri maailmaa ja yrittävät rakentaa omaa elämäänsä hajonneen perheen raunioille. Vasta odottamaton tragedia pakottaa heidät kohtaamaan sydäntä särkevän menneisyyden – ja toisensa."

Tätä kirjaa on kehuttu paljon ja moni siittä on tykännyt. Sillä mielin aloin kirjaa lukemaan, että tällä puran Noitasisarista johtuvan lukujumin, nyt ei voi mennä pieleen. Oikein odotin mitä kirja kansiensa väliin kätkee. Ja että minä petyin kovasti. Odotin koko ajan milloin kirja oikein alkaa, kaikki etenee hirvittävän verkaisesti. Juoni polveilee jopa liikaa, on vaikea pysyä perillä missä mennään milloinkin. Kirja tuntui melko sekavalta, eikä juoni tasapaksuudessaan tuonut mitään yllätyksiä tai tarjoillut koukkuja, joka saa kääntämään sivuja eteenpäin innokkaasti. Lukeminen tuntui välillä jopa vastenmieliseltä ja yritin kovasti pitää tästä, ymmärtää mitä niin hienoa muut ovat tässä kirjassa nähneet. Minä lähinnä pitkästyin. 

Tärkeitä teemoja kirja käsitteli, varsinkin maahanmuuttajuudesta ja siihen liittyvästä juurettomuudesta. Kirjan kieli oli välillä hyvin kiehtovaa, mutta kuitenkin se heitteli runollisesta kuvauksesta toiseen ääripäähän yllättäen, joten kovasti polveilevaan juoneen yhdistettynä se sai minut vain entistä enemmän uupumaan kirjaan. 

En pystynyt tykästymään kirjaan, vaikka hampaat irvessä sitä päättäväisesti tarvoin eteenpäin. Ei iskenyt sitten yhtään... ei voi mitään. Lukujumi on kyllä nyt syvä, hyvin syvä. Toivon että seuraava kirja palauttaa taas innostuksen lukemiseen. 

Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2013
Alkuteos: Ghana must go ( 2013)
Sivuja: 393
Suomentanut: Marianna Kurtto

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 1. syyskuuta 2016

Alice Hoffman: Noitasisaret

" Pienet orpotytöt Sally ja Gillian asuvat vanhassa, ränsistyneessä talossa yhdessä vanhojen, taikuutta harjoittavien tätiensä kanssa. Koko heidän lapsuuttaan varjostaa yliluonnollinen, kummajaismainen ilmapiiri, jota he molemmat lähtevät pakoon – toinen yksinkertaisesti karkaamalla ja toinen avioliiton kautta. Pako on kuitenkin tuhoontuomittu. Jokin salaperäinen voima saattaa Sallyn ja Gillianin vielä kerran yhteen, nyt aikuisina naisina, ja heidän on kutsuttava vanhat tätinsä apuun karkoittaakseen yllään leijuvan kirouksen."

Tartuin tähän kirjaan puhtaasti nimen takia. Kaikki noitajutut ovat aina jollain oudolla tapaa kiehtoneet minua. Jo pienenä valitsin mielelläni satuja, joissa vilisi noitia. Harry Potter kuuluu suosikkeihini, sehän on sanomatta selvää. Mutta aikuisten kirjallisuudessa en ole vielä törmännyt kovin moneen oikeasti tosi hyvään noita kirjaan. Tai ainakaan en saa nyt mieleen yhtäkään. Ei siis tämäkään ollut onnistunut noita tarina.
Lähes koko kirjan ajan odotin milloin kirja alkaa kunnolla. Juoni ei saanut missään vaiheessa kunnolla tuulta purjeisiin. Aineksia oli vaikka ja mihin, mutta kirjailija ei ollut osannut hyödyntää niitä. Siksi lukukokemus tuntui melko puuduttavalta ja jopa tylsältä. Sain kaupan päälle melkoisen lukujumin ja mietin miksi edes vaivauduin lukemaan loppuun asti? Suomennoksesta en viitsi edes puhua.

Tämä oli enemmän maagista realismia. Odotin enemmän maagista latausta, maagisuuden hyödyntämistä. Oikeastaan magiasta ei kirjassa ottanut edes suoraan selkoa. Alkuperäinen nimi Practical macig kuvaa paremmin kirjaa kuin suomennettu nimi Noitasisaret. Mukaan oli heitetty hieman kauhunelementtejäkin, mutta lähinnä yritys sai pyörittelemään silmiä. Enemmän kirja oli kuvaus sisarusten välisistä suhteista ja kuinka he tapatumien keskellä kasvavat ja lähentyvät. Gillian on raivostuttavan huoleton nainen, joka on elänyt melkoista hunsvontin elämää. Sally on taas järkevä nainen, joka toimii harkitusti ja rakastaa tyttäriään ylikaiken. Sally on oikeastaan ärsyttävän tunnollinen ja jopa takertunut tyttäriinsä. 

Tämä oli puuduttava ja tylsä. Myöhemmin ilmestynyt Punainen puutarha on lukukokemuksena paljon parempi. Tämä on kirjallisuutta, jota pidän huonona. Mutta on tässä se puoli, kun näitä sysihuonoja kirjoja lukee, niin osaa arvostaa laadukasta kirjallisuutta. Kirjaan pohjautuva elokuva versio Lumotut sisaret on parempi. 

Annan kirjalle 1,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 1997
Alkuteos: Practical Macig (1995)
Sivuja: 234
Suomentanut: Arvi Tamminen ja Renne Nikupeteri

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 30. elokuuta 2016

Kati Hiekkapelto: Kolibri

"Jugoslavian unkarilainen Anna Fekete aloittaa rikostutkijana pohjoissuomalaisessa merenrantakaupungissa. Nuori maahanmuuttaja on täysin suomalaistunut, mutta kokee itsensä muukalaiseksi, ehkä eniten itselleen. Asiaa ei helpota että hän saa työparikseen keski-ikäisen Eskon, joka ei vaivaudu peittelemään rasistisia ennakkoluulojaan.

Annan työ rikostutkijana ehtii tuskin alkaa, kun hän joutuu keskelle koko maata kuohuttavaa murhatutkintaa. Lenkkipolulla surmatun nuoren naisen hallusta löytyy atsteekkijumalaa esittävä riipus, ja pian tapahtuu toinen samanlainen murha. Merkit viittaavat sarjamurhaajaan. Saako Anna Kolibrin kiinni ennen kuin uhreja tulee lisää?

Päänvaivaa tuottaa myös kurdityttö Dijar. Tyttö on ottanut yhteyttä poliisiin kunniaväkivallan pelossa, mutta pyörtänyt kuulusteluissa puheensa. Tytön vaietessa Annan on etsittävä todisteita muualta."

Tämä oli aivan loistava dekkari. Odotukseni olivat jo valmiiksi korkealla, sillä muistin tätä monen kehuneen. Onneksi tämä kirja onnistui lunastamaan odotukseni ja osottautui erittäin onnistuneeksi teokseksi. Anna Fekete oli ihailtavan inhimillinen henkilöhahmo ja kaiken lisäksi vielä maahanmuuttaja taustainen nainen. Muutenkin Hiekkapelto on kuvannut kirjassaan maahanmuuttajuutta monesta näkökulmasta. Anna on suomalaistunut, työssä käyvä ja veroja maksava maahanmuuttaja, joka pitää entistä kotimaataan kotinaan siin missä Suomea. Dijarin tapaus todistaa, että aina pako kotimaasta ei ole kaikille pelastus, kulttuuri istuu lujassa, eikä olla valmiita luopumaan periaatteista. Sitten on vielä Annan veli ja jugomafia.
Juoni oli mielenkiintoinen, enkä olisi osannut arvata murhaajaa. Poliisintyön kuvaus oli uskottavaa paperitöineen päivineen. Missään kohdassa ei sorruttu tallaamaan paikallaan, vaan juoni eteni koko ajan sopivassa tahdissa eteenpäin ja tarjosi lukijalle juonenkäänteitä alusta loppuun. Pääjuonen lisäksi seurataan Dijarin tapausta, joku myös lähettää Annalle ja hänen työkaverilleen häritseviä tekstiviestejä. Lukija ei siis tosiaankaan pääse kyllästymään missään kohtaa. Myös Annan yksityiselämä ja menneisyys tarjosi jo koukkuja sen verran, että mielenkiinto kohdistuu jo sarja seuraavaan osaan. Miten ihanaa, että jatkoa tälle sarjalle on saatavilla. Koukuttava kirja kerrassaan ja bonuksena vielä, että kirja oli helppolukuinen

Enpä löydä kirjasta mitään moitittavaa, vaikka Annan työpari Esko on aluksi aivan raivostuttava. Niin ärsyttävä, että se sai kiristelemään hampaita, oikea törppöjen törppö. Kirjan edetessä en kuitenkaan inhonnut häntä enään ihan niin paljon. 

Suosittelen lukemaan, esikoisteokseksi huikea dekkari ja nousee kotimaisten genren kirjailijoiden lempparilistalle. Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2014
Sivuja: 376

Mistä minulle:  Kirjastosta

lauantai 20. elokuuta 2016

Unpopular Bookish Opinions -haaste

Sain Neverendingly -blogin Miralta tämmöisen kivan haasteen. Yritän vastata parhaani mukaan. :)

Säännöt ovat seuraavat:
- Linkitä haasteen antaja blogipostaukseesi
- Vastaa kysymyksiin
- Lähetä vähintään 3:lle, joiden blogit linkität postaukseen
- Ilmoita heille ja linkitä oma postauksesi heille, jotta hekin tietävät mitä tehdä

Kysymykset:
1. Kirja / Kirjasarja, josta muut pitävät mutta sinä et?
2. Kirja / Kirjasarja, josta sinä pidät, mutta muut eivät?
3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut?
4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä / josta haluaisit, muttet vain pysty?
5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä?
6. Kirjailija josta monet pitävät mutta sinä et?
7. Suosittu sarja jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa?
8. Kirja joka on huonompi kuin siitä tehty elokuva?

Vastaukset:

1. Tämä on helppo. Heidi Köngäksen Dora, Dora. Moni sitä niin kovasti kehui, useampaan tehnyt vaikutuksen. Ja minä todella halusin tykätä tästä kirjasta, mutta lukukokemus jäi valjuksi ja kirja oli mielestäni tylsä.

2. Tämä on jo hieman vaikeampi. Mutta muistan tämän, että Gillian Flynnin Kiltti tyttö oli minulle lähes tajunnanräjäyttävä lukukokemus, mutta törmäsin paljon ei niin ihatuneisiin blogikirjoituksiin kirjasta. 

3. En saa mieleen yhtään kolmiodraamaa, jossa päähenkilö olisi päätynyt yhteen väärän tyypin kanssa. Aina kolmiodraamat ovat päättyneet niinkuin toivon tai sitten muistissani on toivomisen varaa.

4. Chick Lit! Hyvin hyvin hyvin harva tämän genren kirja enään uppoaa. Vaikka teoriassa nämähän olisivat juuri oivallista välipalakirjallisuutta, mutta tuntuu että kaikki on jo niin nähty. Oli kausi, teininä, kun luin vain chick littiä, joten sain kai silloin yliannostuksen. 

5. Amelia Sedley. Miten ärsyttävä!

6. Terry Pratchett, ei vaan iske. Ei sitten yhtään. 

7. Anne Holtin kumpikaan dekkarisarja ei vain kiinnosta sitten yhtään. 

8. Tää on helppo, Tuulen viemää elokuva on niin iki-ihana, että tiiliskivestä käyvä kirja jäi heittämällä kakkoseksi. 

Minä en keksi yhtään blogia, missä tämä ei olisi jo ollut. Mutta jos joku haluaa tehdä, niin vapaasti vain. Jätän tämmöisen avoimen haasteen. :)

tiistai 16. elokuuta 2016

Kulttuuriviipaleita

Irene Kingiä, kahvia ja empatiaa -blogista haastoi minut kertomaan kulttuurista. En pidä itseäni mitenkään kultturellina ihmisenä, mutta kulttuuria ne tv-sarjat, kirjat, musiikki ja elokuvat on, jotka kuuluvat elämääni. Irenen jalan jäljissä pohdin viimeisempiä kulttuurikokemuksiani.

Viimeisimmät tv-sarjat:

1. Gilmoren tytöt


Tämä ihana, ihana, ihana sarja oli tullut Netflixiin. Rakastan tätä sarjaa ja sen tunnelmaa. Lorelain ja Roryn äiti-tytär-suhde on ainutlaatuinen. Sarjan dialogit ovat onnistuneita ja nokkelan viihdyttäviä. Kadehdin myös kuinka Gilmoren tytöt syövät järkyttävän epäterveellisesti ja ovat silti mitä laihimpia. Jotenkin kummasti sarjan katsominen on saanu minut juomaan enemmän kahvia. Asialla ei varmaan ole tekemistä, että Lorelai elää lähinnä kahvilla.

2. Under the Dome


Katsoin ne kaikki kaksi tuotantokautta, jotka olivat Netflixissä. Enempää siellä ei ole, mutta monet ovat sanoneet, että  kaksi ensimmäistä kautta ovat hyviä, mutta seuraavat muuttuvat huonoiksi. Ehkä en siis sure sitä, että seuraavia kausia ei ole saatavilla. Jäi vain kutkuttamaan pääsivätkö kaupunkilaiset pois kuvusta vai ei?

Viimeisimmät elokuvat:

1. Tuulen viemää


 Yksi ikiaikaisempia suosikki elokuviani, jota aloin katsomaan uudestaan pakottaen mieheni katsomaan myös. Kuuluuhan tämä elokuva nyt vähintään yleissivistykseen. Tämä on ihana, monin verroin parempi kuin nykyiset Hollywood elokuvat. 

2. Macig Mike Xxl

Tässä nyt nähdään tämä minun kultturellisuus, mutta Channing Tatum. Elokuva ei kyllä ole mikään järjin hyvä, mutta Channing Tatum.


Viimeisimmät kirjat: 

1. Kati Hiekkapelto - Kolibri




Luin tämän dekkarin viimeisimpänä ja tämä oli todella hyvä. Lisää tämmöistä kiitos! Tämä auttoi lukujumiin, kunnes aloin lukemaan tällä hetkellä kesken olevaa kirjaa ja tuntuu että en jaksa millään lukea.


2. William Makepeace Thackeray - Turhuuden turuilla



Tässä syy vuoden pahimpaan lukujumiin. Jaksoin puoliväliin asti lampata jokaisen sivun läpi, loppuun luin harppoen ja toivoen että kirja loppuu joskus. Taidan katsoa tämän joskus mielummin elokuvana. Luin tämän kirjan klassikkohaasteeseen. Kirja on lojunut hyllyssäni useamman vuoden lukemattomana ja ajattelin kokeilla. En tykännyt, oli kuinka klassikko tahansa. 

Viimeisimmät kappaleet:


Nämä kuuluvat tämän hetken suosikki kappaleisiin ja soi usein meillä.

Minun kulttuuriviipaleisiin ei kuulu konsertteja, ellei lasketa viime kuussa, kun kävimme lastenlaulu tapahtuma Rondelissa tai kun kävimme kävelemässä festarialueen kupeessa ja kuuntelemassa. Eikä kyllä teatteria myöskään, olen viimeksi käynyt teatterissa lukioikäisenä, enkä edes muista mikä piti käydä katsomassa. Elokuvissa olen käynyt viimeksi joulukuussa katsomassa Star Warsia. Runoja en lue, ne ei iske sitten yhtään. 

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Marco Malvaldi: Kolmen kortin temppu

"Tarkkavaistoinen mutta mukavuudenhaluinen baarinpitäjä Massimo haluaisi vain viettää täydellisen päivän rannalla, mutta kylän komisario sinnikkäistä vaatimuksista hän joutuu selvittämään japanilaisen professorin murhaa. Juttu vaikuttaa helpolta, sillä vihjeen mukaan professorin tietokoneella on jotakin, mikä paljastaa syyllisen. Mutta koneen sisältöpä ei vastaakkaan Massimon odotuksia."

Luin tämän kirjan lukumaratonilla ja sain todeta kirjan olevan nopeaa luettavaa. Aivan mukiin menevä viihteellinen dekkari, jonka parissa vierähti aika mukavasti. Oikein oivallista maratoni luettavaa tai vaikka rantalukemiseksi.

Kirja on hauska, Bar Lumen kalustoon kuuluva senioripoppoo on lystikästä porukkaa, joka odottaa nälkäisenä uusimpia juoruja kantapöydässään, jossa on baarin ainoa langaton internetyhteys. Massimo on myös äkeydessään ihanan rehellinen hahmo, ja hänen sarkasminsa puree. Varsinkin erään skootterin penkkiin jätetty viesti sai minut nauramaan ääneen. Täytyy sanoa, että moni kirja ei siihen pysty, että nauraa oikeasti ääneen, sen sijaan että ajattelee vain mielessään että hahahah.

Kirjassa siis tapahtuu murha, jota Massimo selvittää. Murha sekä sen selvittely eivät ole kuitenkaan pääosassa kirjassa. Murhaan ei liity mitään dramaattista, ja sen selvittämiseen vielä vähemmän. Juoni ei siis ole tässäkään kirjassa mitenkään haastava, joka juuri tekee lukemisesta nopeaa ja helppoa. Pinetan kylän arki sen tapahtumineen oli yhtä suuressa osassa kirjan muiden tapahtumien kanssa ja huumori tuo sopivan säväyksen, niin että lukemisessa pysyy hyvä mieli yllä koko ajan. Pidän valtavasti italialaisuudesta, joka on vahvana elementtinä ja kantavana voimana tämän sarjan kirjoissa. Tämä on siis Bar Lumen murhat osa 2. Ensimmäinen osa oli Viiden korttipeli, jonka luin toissa talvena. Kolmatta osaa odotellessa siis, tämän sarjan parissa kyllä viihtyy.

En voi muutakuin suositella tätä ja edellistä osaakin, jos se on vielä lukematta. Annan kirjalle arvosanaksi 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo:Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2015
Alkuteos: Il gioco delle tre carte (2008)
Suomentanut: Inkeri Koskinen
Sivuja: 283

Mistä minulle: Kirjastosta