sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Piia Leino: Taivas

"Helsinki, 2058. Akseli työskentelee yliopistolla ja yrittää innottomasti selvittää, mikä on lamaannuttanut suomalaiset. Valon kaupungissa kansalaiset kyyristelevät asunnoissaan, eivät puhu, lapsia ei enää synny. Rajat on suljettu eikä tulevaisuutta ole. Lohduksi alamaisilleen Valo on antanut Taivaan, virtuaalisen tilan jossa vanha maailma elää kauniimpana ja lempeämpänä kuin koskaan.

Kun Akseli saa laajat käyttöoikeudet Taivaaseen, hänen maallinen ruumiinsa käy kalvakkaaksi ja voimattomaksi, sen ainoa tavoite on unohdus ja kuolema. Kunnes hän tapaa Taivaan niityllä naisen, johon haluaa tutustua myös reaalissa."

Dystopiat ja spekulatiivinen fiktio ovat minulle genrenä hieman vieraita, sillä ne eivät sijoitu mukavuusalueelleni. Törmäsin kuitenkin Piia Leinon Taivaaseen toistuvasti niin somessa kuin blogistaniassakin, että mielenkiintoni lopulta heräsi. Ajattelin antaa kirjalle mahdollisuuden, eihän sitä tiedä, jos vaikka nykyään pitäisin dystopioista, olihan Orjattaresikin positiivinen lukukokemus. Hieman kirjassa pelotti myös sen sijoittuminen Helsinkiin lähitulevaisuudessa, kirjassa eletään "vain" vuotta 2058. Kaiken lisäksi Taivas oli vuoden 2016 Maailman laita - romaanikilpailun voittaja

Leinon luoma maailmankuva Suomen lähitulevaisuudesta oli liian yliampuva makuuni, vaikka voin myöntää, että kirjan maailmaan johtaneet alkuasetelmat on nähtävissä nykymaailmassa. Leino kuitenkin ampuu yli liian kovaa, eikä skenaario vaikuta ollenkaan uskottavalta. Kärjistely toki herätti ajattelemaan teknologian käyttöä, johan virtuaalitodellisuudet ja pelit ovat arkipäivää, varsinkin nykynuorille. Toivottaa kuitenkin on ettei ihmiset alkaisi elämään elämäänsä virtuaalimaailmoissa pelkästään. Taivas oli kuin huumetta käyttäjilleen, hurmaavan oloinen, äärimmäisen koukuttava ja pelkkää valetta. 

Kirja ei kuitenkaan täysin auennut minulle, se jätti paljon asioita kertomatta, joka oli suunnattoman häiritsevää. En päässyt jyvälle Valosta, mikä se oikein oli? Myös muun Suomen kohtalo jätettiin avoimeksi. On toki hyvä jättää asioita lukijan mielikuvituksen varaan, eikä kaikkea tarvitse tietää, mutta lukiessa tuntui että salaisuutta heiluteltiin nenän edessä ja sitten lälläteltiin, että empäs kerrokkaan. 

Kirjan kertojaäänenä vuorottelee yliopistolla tutkijana oleva Akseli sekä Iina, joka elää yhdessä Jalon kanssa. Jalo on yksi Taivaan koodaajista, Iina on siis yhteiskunnassa melko etuoikeutetussa asemassa, sillä kaikilla ei ole varaa koko Taivaaseen, saatika taivasmatkaa parantavaan pukuun. Elämä Jalon kanssa on tuonut kuitenkin Iinalle suhteellista vaurautta. Elämä on silti yksitoikkoista ja kaikki pyörii vain pakollisten toimien hoitamisen sekä taivastuntien ympärillä. Tunnelma on todella melankolinen, näin koko ajan tulevaisuuden Helsingin yllä matalalla riippuvat tummat sade pilvet. Koko paikka oli harmaa ja toivoton. 

Kirjan alku oli kagerteleva ja mietin hetken verran kirjan keskeyttämistä. Onneksi tarina alkaa edetessään vetämään ja kokonaisuudessaan kirja on todella nopea lukuinen. Minuun se ei kuitenkaan tehnyt vaikutusta, vaikka en voi sanoa että tämä olisi huonokaan ollut. Monet ovat tästä tulevaisuudenkuvaelmasta pitäneet, käsitteleehän se niitä teemoja, jotka puhuttavat jo nykypäivänä. Tämän tyylilajin kirjat eivät vain ole minulle sitä mielyttävinät luettavaa ja vain harva tyylilajin edustaja uppoaa. Olen kuitenkin koittanut skarpata ja lukea myös enemmän scifia, spefiä ja dystopioita. Ehkä näiden kirjojen hienous joku päivä avautuu minulle.

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja sijoitan kirjan kohtaan, jossa kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläni. Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: S&S
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 249

Mistä minulle: Kirjastosta 

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Nadia Murad: Viimeinen tyttö - Olin Isisin vankina

"Rankka selviytymistarina naisesta, joka pakeni terroristien seksiorjuudesta.

Irakilaisen 21-vuotiaan Nadian rauhaisa elämä muuttui täysin, kun Isis valloitti kotikylän, tappoi hänen perheensä ja myi hänet seksiorjaksi. Sama kohtalo on ollut tuhansilla muilla jesiditytöillä. Harvinainen Isisin sisäpiirin kuvaus paljastaa, millaista on elää terroristien hirmuhallinnon vankina"

Nadia elää perheineen pienessä jesidien asuttamassa kylässä, kun Isisin joukot valtaavat kylän. Sotilaat tappavat kylän miehet ja kuljettavat naiset seksiorjiksi taistelijoille. Nadian tavoin monet jesidinaiset kokevat kohtalon, jossa heitä kuljetetaan sotilaalta toiselle raiskattavaksi ja pahoinpideltäväksi. Kaikeksi onnekseen Nadia pääsee pakenemaan Isisin kynsistä ja on tarpeeksi rohkea jakaakseen tarinansa julkisesti muiden kanssa, ollakseen viimeinen tyttö, joka joutuu kokemaan vastaavan kohtalon.
Jesidien kansanmurhasta sekä jesidinaisten kohtalosta lukeminen oli raskainta, mitä olen vähään aikaan lukenut. Minun on vaikea edes saada tähän sanoitettua tuntemuksiani ja postauksen kirjoittaminen on seissyt tovin odottamassa. Silti en kykene sanoin kuvamaan kuinka järkyttynyt Nadian ja jesidikansan kohtalosta olen. Tälläistä vainoa ja raakalaismaista kohtelua ei toivoisi kenellekkään ja silti tämä kaikki on tapahtunut nykymaailmassa. Tärkeä kirja, mutta ei sovellu kuitenkaan aivan herkimmille lukijoille.

Kirjan alku oli kerronnallisesti melko takelteleva ja häiritsevän töksähtelevä. Onneksi edetessään kerronta kuitenkin jouhevoituu, joten takeltelun voi laittaa alkukankeuden piikkiin. Tarinassa Nadia keskittyy myös kertomaan paljon Irakista sekä alueen politiikasta ja konflikteista, hän myös pohjustaa elämää jesidikylässä, kertoilee perheestään sekä uskonnostaan sekä jesidien tavoistaan. Kaikki oli ainakin minun mielestä kiinnostavaa lisäinfoa, ymmärsin enemmä millaiset ihmiset Isisin kynsiin joutuivat ja Irakin alueen tilanne valottui hieman enemmän. Mutta muutamaan otteeseen mietin tarinan junnaavan paikoillaan, en ole pitkällisen rönsyilyn ystävä. Kirja on jaettu selkeästi kolmeen osaan - ennen vankeutta, vankeuden aikana ja vankeuden jälkeen. Kirjan esipuheen on kirjoittanut ihmisoikeusjuristi Amal Clooney.
Jesidismi uskontona oli minulle vieras, nyt opin siitä paljon. Kuten Nadia mainitsi olisi ihan hyvä, että koulukirjoissa edes mainittaisiin jesidismi. Uskontona jesidismi on suljettu, siihen synnytään eikä kääntyä voi myöhemmin. Naisen asema on heikko, kuten islamissakin, naisen tehtävä on hoitaa kotia ja lapsia, tehdä mitä miehet sanoo. Jesidit ovat köyhää kansaa, joiden pääelinkeinona on maanviljelyssä ja karjassa. En avaa enempää kirjan sisältöä, ne joita aihe kiinnostaa vähääkään, suosittelen lukemaan. Kirjan sivuilla pääsee myös kurkistamaan pahamaineisen Isisin sisäpuolelle. 


Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan maahanmuuttajan kirjoittamasta kirjasta. Murad asuu nykyään Saksassa. Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Last Girl - My Story of Captivity and My Fight Against  the Islamic State (2017)
Sivuja: 318
Suomentanut: Sami Heino

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 8. heinäkuuta 2018

Viikonlopun lukumaratonin satoa

Pidin viikonloppuna lukumaratonin, jonka etenemistä päivittelin blogin Instan puolella. Lukumaratoniin ryhtyminen oli hieman extempore idea, jota en ehtinyt etukäteen suunnitella tai valmistella sen kummemmin. Arkeni on sen verran hektistä tällä hetkellä, joten kun tilaisuus sattui eteen tartuin heti mahdollisuuteen. Huomasin, että muutamat muutkin pitivät nyt viikonloppuna lukumaratonia ja pienen tutkimuksen jälkeen huomasin käynnissä olevan bloggareiden heinäkuun kesälukumaratonin. Sattui siis sopivaan saumaan minunkin maraton.

Pääsin aloittamaan lukemisen tunnin myöhässä aikataulusta. Melkein tunti lukuaikaani tuhraantui myös epätoivoiseen ampiaisten murhaamiseen, kun juoksin ympäri asuntoa paistinlasta ja sanomalehti kädessä, välillä linnottautuen vessanoven taakse piiloon kipakoita siivekkäitä. Yhtäkkiä lukiessa tajusin asunnostamme kuuluvan uhkaavaa surinaa ja kahdesta eri huoneesta yhtäaikaa. Yksi onneton oli ikkunanvälissä jumissa, jätin sen sinne kuolemaan, neljä muuta lenteli ympäri kotiamme ja juuri silloin kun olin yksin kotona, mieheni ollessa reissuhommissa. Koko kesänä ei ole sisälle lentänyt edes hyttynen, niin nyt monta ampiaista! Karmako?

Lopetin lukemisen reilu tunti ennen suunniteltua lopettamisajankohtaa, sillä helle sai pääni kipeäksi. Nukuin myös 10h yöunet välissä, joten nämä seikat huomioon ottaen olen enemmän kuin tyytyväinen tulokseeni. 928 sivua, neljä kokonaista kirjaa ja Harper Leen Kaikki taivaan linnut romaanista ehdin lukemaan 80 sivua. Kirjoitan tähän postaukseen lyhyet arviot lukemstani kirjoista.


Anne Tyler, Äkäpussi (Johnny Kniga,2018)

Vinegar girl, 2016
"Äkäpussi on 29-vuotias Kate Battista. Hän asuu söpön pikkusiskonsa ja hajamielisen isänsä kanssa sen jälkeen, kun on saanut potkut yliopistolta haukuttuaan kasvitieteen professoria idiootiksi.

Sosiaalisesti taitamaton Kate työskentelee nyt avustajana esikoulussa ja järkyttää siellä alituiseen vanhempia ja saa hallinnon suunniltaan kaunistelemattomilla mielipiteillään.

Sitten Katen tutkijaisä tekee yllättävän ehdotuksen. Hän toivoo tyttärensä naivan ulkomaalaisen tutkimusapulaisensa, jottei tämän tarvitsisi poistua maasta viisumin vanhennuttua."

Anne Tyler on kirjoittanut Sheakespearin tunnetun näytelmän Kuinka äkäpussi kesytetään nykypäivään. Nykypäiväistettyjä Shakespearen näytelmiä ilmestyy lisääkin, sillä sarjan seuraava osa ilmestyy suomennettuna jo syksyllä. Jo Nesbo on kirjoittanut uuteen uskoon Macbethin. Eniten sarjan kirjoista odotan Gillian Flynnin Hamletia sekä Atwoodin Hag-Seedia (King Lear). 

Äkäpussi oli ihanan hauska ja lämminhenkinen romanttinen komedia, jonka ahmaisi ihan hetkessä. Viihdyin loistavasti kirjan ja sen mielenkiintoisten henkilöhahmojen parissa. Kate on tosiaan melkoinen äkäpussi, hänen siskonsa suloinen, mutta varsin tyypillinen teini-ikäinen suosittu tyttö. Tyttöjen isä on itsekeskeinen hupsu tiedemies ja Pjotr hieman typerä ulkomaalainen, joka kompasteli omaan charmiinsa veijarimaisesti. Kirjassa oli myös hauskoja yksityiskohtia, kuten Katen isän luoma lihamuhennos. Tarinan komediallinen ote pysyi kasassa alusta loppuun ja kirja oli eheä kokonaisuus, joka hurmasi minut! Olisin ehkä odottanut Tylerilta jotain hieman syvällisempää, mutta toimi kirja näinkin leppoisena lomalukemisena.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Hanna Hauru: Jääkansi (2016)

Jääkansi on 1950-luvun taitteeseen ajoittuva kertomus tytöstä, jonka elämässä arvostus ja rakastaminen muuttuvat vieraiksi sanoiksi. Tytön isä on kaatunut rintamalla ja äiti ottaa uuden miehen, johon sota on jättänyt arpia. Kokemuksiensa riivaama mies tekee perheen kotimökistä maanpäällisen helvetin, ja lopulta tyttö pakenee kotioloja pestautumalla työhön sairaalaan. Naiseksi varttuneena hän palaa viimeisen kerran kotimökkiinsä vapautuakseen lopullisesti menneisyyden varjon alta.

Tämä tarina veti minut sanattomaksi. Se oli inhorealistinen kuvaus nuoren tytön elämästä, joka kuljettaa häntä tradegiasta toiseen. Toivottomuus on päällimmäinen tunne koko kertomuksen ajan. Tarina on surullinen, ahdistava ja riipaiseva - se sai minut mykistymään.
Hauru on lyhyt proosan taitaja ja tarinankertoja isolla T:llä. Hänen kielensä on kaunista, toteavaa sekä lyhyt sanaista, mutta hän onnistuu kertomaan ja viestimään tunnelmaa sillä enemmän kuin moni kykenee 400 sivuisen kirjan kohdalla. Jääkansi ei aivan hetkessä päästä irti otteestaan, vaikka pienoisromaanina sen kykenee lukaisemaan yhdeltä istumalta. Tarina kuitenkin vangitsee realistisuudellaan ja tunnelmallaan nousten näin pieneksi suureksi kirjaksi. Haluan lukea Haurua enemmän, hänen tarinankerronnassaan on jotain hyvin lumoavaa!

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi (2000)

"Nuori valokuvaaja löytää arkiselta tamperelaiselta kerrostalopihalta jotakin, mitä hän ei ole ennen koskaan nähnyt ja mistä hän ei tahtomattaankaan enää voi eikä halua luopua. Nyt metsä ja myytti ruumiillistuneena asuu urbaanin tietokoneajan kasvatin luona. Valokuvaaja koettaa vangita, mutta jääkin itse vangiksi."

Tämä kirja on voittanut vuonna 2000 Finlandia palkinnon, enkä oikein käsitä miksi. Tarina Pessi nimisestä peikosta ja Mikael nimisestä homoseksuaalista, joista muodostuu toisilleen liian läheisiä. Tarina saa ajottain outojakin juonenkäänteitä, jotka puistattivat minua, lisäksi kerronta ontui ajottain ja junnasi paikoillaan. 

Kirjan tunnelmassa oli silti jotain outoa viehätystä, joka kiehtoi minua. Sinisalon tapa käyttää maagista realismia hienoeleisesti sai melkein minutkin uskomaan peikkojen olemassa oloon. Ennen päivänlaskua ei voi oli nopeasti luettu yhden päivän kirja, johon oli ammennettu inspiraatiota kansantaruista. Sen loppuratkaisu oli myös mainitsemisen arvoinen, sillä pidin siitä kovasti.

Annan kirjalle  2,5 / 5 pistettä!


Karoliina Sallinen; Tee se itse-vauva (2016)

"Vauva tulossa! Mutta miten käyttää ne kuukaudet jolloin vain odotetaan, että vauva olisi valmis tulemaan ulos? Usva ja Juha ovat kolmekymppinen pariskunta, jolle raskausaika on hämmentävää tunteiden vuoristorataa – eikä mikään mene käsikirjoituksen mukaan.

Miten selvitä, kun Usva tympääntyy koko projektiin? Ja Juha vetää paniikkikännit? Entä pitäisikö raskaana käyttää viimeinen mahdollisuus flirttailla muiden miesten kanssa – vai mieluummin ei? Miten ihmeessä olla ultrassa nolostumatta, kun terkkari kaivaa dildon näköisen joystickin esiin?
Voi kun vauvan voisi tilata valmiina pakettina! Saisi ohittaa koko raskausajan tunnemylläkän."

Olihan tämä ihan hauska ja sellaista lupsakkaa luettavaa raskaudesta. Usvan ja Juhan raskaustarina oli melko tavanomainen, ei mitenkään yllättävä tarina hormonimyrskyistä sekä odotusajan auvosta että tuskasta. Silti jäi miettimään mitä kirja halusi sanoa? Ei Usvan raskaudenaikaiset ongelmat olleet mitenkään kauheita. Monet meistä, jotka ovat olleet raskaana, ovat oksentaneet itsensä kipeiksi, räyhännyt, itkenyt turhia päätyen kohta nauramaan hysteerisesti. Ihan perushuttua, on paljon pahempiakin raskausajan vaivoja ja huolia, jotka voivat tehdä siittä raskaudesta oikeasti kauheaa ja jopa pelottavaa. Lisäksi Usvan ja Juhan elämässä tuntunut olevan mitään oikeita ongelmia, rahaakin tuntui olevan kaikkeen mitä halutaan, vain paras kelpaa.  Kaikki on näennäisesti oikein hyvin - tästä kirjasta puuttuu arkielämän kosketus kokonaan. Tee se itse-vauva oli hyvin pintaliitoinen viihdekirja ilman suurempia meriittejä. Paitsi kuvitus oli hauska, vaikkakin olisi sopinut enenmmän lastenkirjoihin. 

Annan kirjalle 2 / 5 pistettä!

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

"Romaanin päähenkilö Lucy Barton toipuu newyorkilaisessa sairaalassa pitkään. Vakava ja mietteliäs Lucy kaipaa perhettään, mutta aviomies ei pidä sairaaloista eikä ehdi viikkoihin paikalle. Sen sijaan eräänä päivänä sairaalasängyn vieressä istuu Lucyn äiti. He eivät ole tavanneet vuosiin, ja menneisyydessä on paljon sellaista, mitä ei voi sanoa ääneen. Niinpä he puhuvat muista asioista, ja niiden tarinoiden välistä lukija näkee Lucyn ankeaan lapsuuteen köyhässä ohiolaisessa kylässä. Äidin ja aikuisen tyttären välillä on jännitteitä mutta myös rakkautta, jota ei voi tavallisin keinoin ilmaista. Elizabeth Strout kertoo Lucy Bartonin tarinan vaatimattomista oloista newyorkilaiseksi kirjailijaksi kirkkaalla, niukalla tyylillä, joka paljastaa enemmän kuin peittää."

Nimeni on Lucy Barton on yhdysvaltalaisen menestyskirjailijan Elizabeth Stroutin toinen suomennettu romaani. Se kertoo vähäeleisesti äidin ja tyttären monimutkaisesta suhteesta sekä Lucyn köyhyyden ryydittämästä lapsuudesta. Kirja on lyhyt, vain reilut 160 sivua, joihin sisältyy napakoita lukuja, joissa Lucy pohtii elämäänsä menneessä ja nykyisyydessä. Menneisyys kätkee sisäänsä niin kipeitä muistoja ettei niistä pysty puhumaan edes äidin kanssa - muisteleminen sattuu liikaa. Vaikka Lucyn ja hänen äitinsä suhde on monimutkainen siihen mahtuu välittämistä ja rakkautta. Aikuinen Lucy janoaa äitinsä huomita, hyväksyntää sekä rakkautta samalla palolla kuin pieni lapsi. Hänen aikuisen elämänsä kohokohta on, kun äiti saapuu sairaalasängyn viereen Lucyn oleillessa sairaalassa useamman viikon ajan. 

Stroutin niukka kerronta kätkee sisäänsä paljon kerroksia, vaikka kirja on nopea lukuinen se vaatii kuitenkin hieman pureskelua. Paljon täytyy lukea rivien välistä ja yksityiskohtien kuvittelu jätetään lukijan oman mielikuvituksen varaan. Nimeni on Lucy Barton ei ole mikään iloinen rannalla nautittava kirja, sillä sen sivuiltaa huokuu surumielisyyttä sekä melankolisuutta, menneisyyden kipua ja kaipausta. Lucyn elämä ei ole sieltä helpoimmasta päästä, on tapahtunut paljon ja osan kokemastaan hän haluaa kirjoittaa kirjaksi. Olisin kuitenkin kaivannut enemmän Lucyn ja hänen äitinsä keskustelua, äidin kertomuksia menneisyydestä. Lapsuuden peittävää verhoa olisi voitu raottaa enemmän, kun vihjailua rankoista tapahtumista kuitenkin annettiin. Loppuakohden hyvä alkuasetelma mureni ja kirjan punainen lanka tuntui sotkeutuvan omaan hienouteensa. Tiedän että monille tämä on ollut the lukukokemus, upea kirja, joka vetää sanattomaksi, mutta minun silmissäni kerronta oli lopulta liian polveilevaa. Kun olisi pysytty Lucyssa ja hänen äidissään sekä kertomuksissa menneisyydestä kokonaisuus olisi ollut paljon hallitumpi. 

Minua häiritsi ihan valtavasti Lucyn käyttämä mami-sana äidistään. Ajoittainen mamittelu oli puistattavaa, vaikka sitä käytettiin mielestäni äidin huomion hakuun sekä äidin hellittelyyn. Lucy tuntui vajoavan lapsuutensa tasolle yrittäen herättää äitinsä äidillisiä tunteita itseään kohtaan, mutta minulla heräsi vain mielikuva vauvaa leikkivästä aikuisesta. Joku toinen sana mamille suomennoksessa olisi ollut ehkä parempi, mutta toisaalta tehokeinona se oli taas varsin onnistunut. Mamittelu tuntui kertovan naisen syvistä lapsuuden traumoista, jotka ovat vaikuttaneet syvästi lapsen turvallisuudentunteen kokemiseen sekä minäkuvan kehittymiseen. Se heijastuu taas aikuisuudessa äidin hyväksynnän hakemisena sekä rakkauden osoitusten kerjäämiseenä. Lucy haluaa kokea olevansa äidille merkityksellinen ja tärkeä, äiti kun ei koskaan kerro rakastavansa lastaan, vaikka osoittaa rakkautta muilla keinoilla. Silti äidin käytös on ajottain melko tunnekylmää. Silti mami oli kalahtava sana, vieläkin kulkee kylmät väreet, kun edes ajattelen sanan käyttöä. Suomenkielessä harvemmin kukaan mamittelee äitiään.

Stroutin kirjat eivät ole minulle entuudestaan tuttuja, niitä ei olekkaan suomennnettuna kuin kaksi. Toivoisin kuitenkin, että suomennoksena saataisiin ainakin Olive Kitteridge. HBO:lta löytyy saman niminen pienoissarja, joka yllättäen tietenkin perustuu Stroutin kirjaan ja sarja on ollut To Be Watch -listalla jonkun tovin. Haluaisin vain ensin lukea aina kirjat ennen kuin katson sarjan tai elokuvan. 

 Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: My Name Is Lucy Barton (2016)
Sivuja: 163
Suomentanut: Kristiina Rikman

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 5. heinäkuuta 2018

Milja Kaunisto: Luxus

"Vanhan Kuningaskunnan Ranska on kurjuuden, ylellisyyden, kunnianhimon, nälän ja petosten noidankattila. Isidore Boreal on kasvanut valheessa ja hulluudessa. Marie-Constance de Boucard on piehtaroinut himossa ja silkissä. Markiisi de Sade on elänyt demoniensa vankina. Kun vallankumous syttyy, he kohtaavat paikassa nimeltä Maison de Luxe. Ja jokaisen on löydettävä oma keinonsa selviytyä – luovuttava arvoistaan, hyveistään, kodistaan tai omaisuudestaan puolustaakseen oikeutaan elää."

Luxus on Milja Kauniston Purppuragiljotiini-sarjan avausosa ja mannaa historiallisten romaanien ystäväville. Jo kirjan kaunis kansi kutsuu lukemaan, mutta sisältö on jotain vielä parempaa - punastuttavaa, koukuttavaa ja viihdyttävää historiallista fiktiota. Kauniston kehitys on nähtävillä, sillä Luxus on paljon parempi kuin Olavi Maununpojasta kertova sarja. Vaikka Kauniston kieli on edelleen kursailematonta ja kerronta rehevää, on kirjassa vähemmän seksiä ja enemmän historiaa sekä ajankuvaa. Kirja sijoittuu varsin mielenkiintoiseen historialliseen ajankohtaan, Ranskan vallankumoukseen, ja tarjoilee aikakauteen sijoittuvan tarinan uudesta näkökulmasta. Kaikki ovat varmasti lukeneet Marie Antoinetten surullisen tarinan ja Bourbonien näkökulman, mutta entä tavallinen rahvas? Miten vallankumous vaikuttaa pyövelin kisällinä toimivaan Isidoreen? Entä omaisuutensa ja aatelisarvonsa menettäneeseen kreivittäreen? 

Olen enemmän kuin innoissaan, että minulla on vielä sarjan kaksi seuraavaa osaa lukematta. Luxus loppui liian pian, vaikka se onkin runsaat viisi ja puolisataa sivua pitkä, mutta tarina oli niin vetävä ja koukuttava, ettei sivujen hupenemista ehtinyt edes huomata. Sarjan seuraava osa Corpus on ilmestynyt viime vuonna ja uusin osa Status ilmestyy heinäkuussa. Kauniston taito sekoittaa faktaa ja fiktiota on kutkuttava, Marie ja Isidore ovat oikeita historiallisia hahmoja, kuten oli myös Olavi Maununpoika Kauniston aikaisemmin ilmestyneessä trilogiassa. Mutta faktan ja fiktion sekoitus on omiaan herättäämään tarinan kiehtovuutta, siihen kun lisätään runsas kielikuvien käyttö, joka elävöittää kerrontaa on nautittava lukupaketti koossa. En löydä tästä kirjasta juurikaan mitään moitittavaa, se oli monitasoinen lukukokemus, joka teki minuun vaikutuksen - rappiota, seksiä, väkivaltaa, juonittelua, historiallista ajankuvaa, silkkiä ja brokadia, luksusta, köyhyyttä ja kurjuutta sekä syvällisempää pohdintaa vallankumouksesta ja sen syistä. Upea, upea romaani!

Lämmin suositus tälle sarjalle ja Kauniston kirjoille ylipäätänsä. Hänen kirjansa ovat historiallisen fiktion kärkeä.

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2016
Sivuja: 550

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 3. heinäkuuta 2018

Vieraskynä blogissa - Kirjoihin kadonnut sisko

Olen varmaan joskus maininnut, että siskoni on myös intohimoinen lukija sekä kiinnostunut kirjallisuudesta. Houkuttelin siskoni kirjoittamaan tänne blogiini hänen lempikirjoistaan sekä minulle täysin vieraasta maailmasta - mangasta. Minun tietoni kyseisestä taiteenlajista rajoittuu siihen, että se on japanilainen sarjakuva. Vieraskynä postauksia on tulossa siis useampia, katsotaan mitä kaikkea siskoni teidän luettavaksi keksiikään. Mutta nyt blogiin saadaan vähän erilaista näkökulmaa kirjallisuudesta.

Mutta ennen kuin päästän siskoni ääneen, mainostan vielä, että Kirjoihin kadonnut löytyy nyt myös Instagrammista käyttäjänimellä kirjoihinkadonnut. Sieltää löytyy ajankohtaisesti päivittyvänä, mitä luen tällä hetkellä, kirjaostoksista sekä muuta kirjoihin liittyvää fiilistelyä. Klikkailkaa seuramaan Instassa.

Mutta nyt annan vuoron siskolleni;

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hei, olen 18 - vuotias nuori nainen. En alun perin ollut oikein kiinnostunut lukemisesta, mutta jossain vaiheessa kolmannella luokkalla sain käteeni ensimmäisen heppakirjan ja rakastuin miltei välittömästi lukemiseen. Siitä eteenpäin luin todella paljon länsimaisia nuortenkirjoja, mutta nykyisin olen aivan koukussa aasialaiseen kirjallisuuteen, kuten light novelleihin, mangaan, manghwaan sekä manhuaan. Manhuan on kiinalaista sarjakuvaa ja manghwa taas korealaista. Minulle se oli kuin fantasiamaailmaan loikkaaminen, aivan outo ja erityinen verrattuna kirjoihin mitä yleensä olin lukenut. Toisaalta olen lukenut jo aivan liian paljon aasilaisia sarjakuvia, joten se on alkanut pikku hiljaa kyllästyttämään. Siirryin siis lukemaan enemmän light novelleja sekä YA-kirjallisuutta.

Haluan kertoa teille hieman lempikirjoistani ja ensimmäisenä mieleeni tulee manga nimeltä Bakuman. Sen kirjailija on Tsugumi Ohba sekä sen kuvittaja on Takeshi Otaba. Jos olet tutustunut mangaan enemmänkin, voit tuntea nämä kaksi Death Note- sarjan pääjehuina. Lyhyesti kiteytettynä Bakuman kertoo kahdesta nuoresta pojasta, jotka alkavat luomaan mangasarjoja samalla kertoen heidän elämästään ja ihmissuhteistaan. Rakastan kuinka teos imee lukijan mukaansa maagisuudellaan ja taitavalla kuvituksellaan.

Toinen lempimangoistani on nimeltään Yona of the Dawn. Yona of the Dawn on sarja prinsessasta, joka joutuu traagisten olosuhteiden seurauksena karkaamaan linnasta henkivartijansa Hakin kanssa. He päätyvät tapaaman papin, joka kertoo Yonalle häntä odottavasta kohtalosta; hänen täytyy saada mukaansa mystiset neljä lohikäärmesoturia. Ensimmäiset lohikäärmesoturit ovat aikoinaan saanet lohikäärmeiltä voimansa, joilla he ovat suojelleet punaista kuningasta. Voimat ovat periytyneet  suvussa aina seuraavalle valitulle ja tietenkin Yona on vuorossa seuraavana. Enempää en  halua paljastaa juonesta mitään, sillä se veisi tarinasta ilon.


Kolmantena suosikkimangana sanoisin olevan tällä hetkellä Non Non Biyori. Tämä kyseinen manga vaihtaa sijaansa aika usein, mutta yleensä se on top kolmen joukossa. Non Non Biyorin löysin melko nuorena, ja rakastan sitä edelleen yhtä paljon kuin ensimmäisellä lukukerralla. Se on melko tyypillinen ja rento jokapäiväisestä elämästä kertova tarina, mutta siinä on jotain lumoavaa ja tyynnyttävää, joka tekee siitä paljon kiinnostavamman kuin muut sen lajityypin mangat. Rakkauteni Non Non Biyoriin voi liittyä myös siihen, että alun perin samaistuin hahmojen ikään ja myöhemmin rakastuin vain maanseudun rauhallisuuteen ja sen piristävään ilmapiiriin.

Tiedän että mainitsin manhuan ja manhwan, mutta tällä hetkellä minulla ei ole lempisarjoja sieltäpäin.  Siispä siirryn suoraan tämänhetkiseen lempiaiheeseeni; light novelleihin. Kyseinen genre on vielä minulle hieman outo ja tuntematon, sillä moni sarjoista ei ole saanut englanninkielistä käännöstä vielä. Kyllä, luen kirjani englanniksi, pakkohan sitä on, jos suomennoksia ei tunnu melkein koskaan löytyvän. Tunnen vain parisenkymmentä sarjaa tällä hetkellä, mutta yritän koko ajan löytää uusia sarjoja. Lempi light novelleja minulla on ollut jo vuosia No Game No Life sekä Date a Live. Lyhyesti kerrottuna No Game No Life kertoo kahdesta NEET -sisaruksesta, jotka kulkevat nimellä Blank.  Eräänä päivänä sisarukset löytävät itsensä vieraasta maailmasta, jossa kaikki ratkaistaan peleillä. Tuota maailmaa johtaa mystinen jumala, joka haluaa haastaa Blankin maailmanlaajuiseen peliin. Rakastan  kirjan juonta, sen maailman syvyyttä sekä pelejä, jotka voivat olla hyvinkin kiinnostavia sekä monimutkaisiakin. Rakastan myös sen henkilöhahmoja, jotka ovat uniikkeja ja moniulotteisia.

Sitten Date a Live. Olen erittäin harmissani, etten ole pystynyt lukemaan tätä sarjaa pitkään aikaan, sillä sen kääntäminen lopettiin käännösten levitessä luvattomasti internetissä. Sarja kertoo yhdestä pojasta sekä tytöistä, joilla on  maagisia voimia. Tytöt saapuvat maailmaan voimien kera luoden ympärilleen luonnonkatastrofeja. Sarjan päähenkilön tehtävänä on sinetöidä tyttöjen voimat ja suojella maailmaa sekä tyttöjä itsejään. Tarina on paljon syvempi kuin mitä luulisi näin lyhyen kuvauksen perusteella, mutta pidempi kuvaus menisi liian monimutkaiseksi. Juoni sekä kirjassa oleva taide ovat sarjan vahvuuksia ja todella lumoavia.

Tykkään lukea myös YA-kirjallisuutta. En tietysti tiedä läheskään yhtä paljon kuin siskoni, mutta olen lukenut kaikkea, mikä vaikuttaa vähänkään kiinnostavalta. Olen aika nirso, mutta rakastan ulkomaalaista fantasiakirjallisuutta YA-genressä. Kotimaisesesta fantasiasta en ole löytänyt vielä minua sykähdyttäviä teoksia, mutta yritän parhaani silläkin saralla. Rakastan Cassandra Claren kirjoja, varsinkin Varjometsästäjät- trilogiaa. Olen myös ollut Rick Riordanin sarjojen lukija pienestä pitäen. Varsinkin Percy Jackson -sarja on lähellä sydäntäni. Seuraan myös tällä hetkellä hänen uudempaa Apollo -sarjaansa. Harry Potter kuuluu myös minun suosikkeihini, kuten siskollanikin. Sen maailma on vain niin taianomainen. Odottelaan siskoni kanssa edelleen kirjeittä Tylypahkasta.

Tässä pieni katsaus ja yleissilmäys minusta, seuraavassa vieraskynä postauksessani käsittelen Wotakoi mangaa ja työnalla on myös syväluotaavapi sukellus Cassandra Claren kirjoihin sekä siskon kanssa yhteinen ylistys Harry Pottereille.


torstai 28. kesäkuuta 2018

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

"Eleanor elää yksinään jämptisti organisoitua elämää. Joka päivä töissä hän käyttää samoja vaatteita ja nauttii samanlaisen lounaan. Hän ei oikein osaa olla ihmisten kanssa vaan sanoa paukauttaa äkkiväärästi mitä ajattelee. Kun työviikko on takana, Eleanor katoaa kotiinsa noutopizzan ja votkapullon kanssa eikä puhu kenellekään ennen maanantaita. Ainoat kontaktit joita Eleanor näyttää pitävän yllä, ovat viikoittaiset puhelut äidille ja sosiaalityöntekijän käynnit. Vaikka Eleanor on vasta nuori aikuinen, hän elää kuin kaikki olisi jo ohi. Miksi Eleanor on sellainen kuin on? Yksi ystävällinen teko työtoverilta alkaa murtaa muuria Eleanorin ympäriltä, ja lopulta Eleanor saa huomata lohdullisesti: koskaan ei ole liian myöhäistä."

Gail Honeymanin debyyttiteos Eleanorille kuuluu ihan hyvää on hurmaava, hätkähdyttävä, humoristinen ja yllättävä kirja nuoresta ykinäisestä naisesta. Eleanor elää yksin omiin rutiineihinsa kangistuneena ja hukuttaa tunteensa alkoholiin. Hänen päivänsä muistuttavat toinen toisiaan ja nainen välttelee mieluusti sosiaalisiatilanteita, sillä Eleanor ei ymmärrä sosiaalistentilanteiden käyttäytymissääntöjä. Siksipä hän aiheuttaa tökeröitä tilanteita ottamalla kaiken kirjaimellisesti ja paukauttamalla mielipiteensä suoran rehellisesti. Nainen vaikuttaa hieman kummalliselta ja rajoittuneelta, mutta en voinut olla ihastumatta Eleanoriin jo heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Esikoisteokseksi tämä kirja on upea, se saa nauramaan, tuntemaan surua, ahdistusta ja iloa vuoronperään. Kirja herättää lukijassa monenlaisia tunteita ja jää takuulla mieleen omalaatuisen sankarittaren ansiosta. Ei ole ketään Eleanor Oliphantin kaltaista!

Yhtenä päivänä erään työkaverin ystävällinen teko saa Eleanorin tarkan rutinoituneen elämän katkeamaan yllättäen, ja pian hän huomaa opettelevansa elämään elämäänsä, tutustuvansa asioihin, kokeilevansa uusia juttuja. Kaikki on samalla pohjatyötä prjoketia varten, jonka Eleanor on itselleen asettanut, hän on takuuvarma että erään yhtyeen keulahahmo Johnnie Lomond on hänen match made in heaven. Johnnien täytyisi vain huomata Eleanor ja loput olisi vain kohtalon sanelemaa tiellä täydelliseen rakkaustarinaan.

Kun tähän soppaa heitetään vielä traumaattinen lapsuus, jonka tapahtumat ovat Eleanorille itselleenkin pimeyden peitossa, on selvää että Eleanorille kuuluu kaikkea muuta kuin hyvää. Alusta asti lukija tiedostaa, että loppuakohden mennään parempaa elämää kohden, kuten perinteisessä chic litissä aina tuppaa käymään. Nainen löytää yritysten ja erehdysten kautta itselleen sen oikean miehen ja rakkauden, mutta tämä kirja ei kuitenkaan taivu milllään tapaa perinteisen chic litin muottiin, vaikka ehkä aavistuksen sitä hipookin. Eleanorille kuuluu ihan hyvää on surumielinen selviytymis- ja kasvutarina, kertomus yksinäisyydestä ja traumojen vaikutuksesta nykyisyyteen. Eleanorille kuuluu ihan hyvää on kirja, jota on höystetty lämminhenkisellä huumorilla, osuvalla tilannekomiikalla, kliseillä (mutta vain hyvällä tavalla) sekä toivolla paremmasta. Kirja sai minut nauramaan ääneen useaan otteeseen, se sai minut kääntämään sivuja ennätystahtia, sillä en malttanut poistua kirjan maailmasta. Tämä kirja lumosi, nauratti, ahdisti ja yllätti, eikä se ollut mitään mitä odotin vaan aivan jotain muuta ja hyvällä tavalla. Hurmaannuin Elenanor Oliphantiin täysin! 

Osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen ja kuittaan kohdan kirjasta, jossa käy hyvin. 

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: Eleanor Oliphant is Completely Fine (2017)
Sivuja: 429
Suomentanut: Sari Karhulahti

Mistä minulle: Kirjastosta