tiistai 7. toukokuuta 2019

Minna Lindgren: Vihainen leski

"Ulla-Riitta Raiskio on elänyt tunnollisesti. Porannut päivittäin ihmisten hampaita, tehnyt suurella vaivalla kaksi lasta, elänyt rivitaloelämää ja ollut sairaan miehen omaishoitaja. Miehen lopulta kuoltua kaikki tuntuvat näkevän 74-vuotiaan lesken hauraana, omaan kuolemaansa valmistautuvana vanhuksena. Mitä vielä! Ullis on viimein vapaa. Enää pitäisi vain keksiä, mitä vapaudella tekisi. Moni ystävä on kadonnut tai kuollut, mutta onneksi Pike ja Hellu vielä tanssivat kahdella jalalla. Heidän kanssaan tulee koluttua Ikivihreä-diskoteekin leskimarkkinat, senioriväen hot joogat ja aikuisopiston kielikurssit. Ulliksen lapset ovat valistuneita keski-ikäisiä, jotka haluavat ajoissa varautua pahimpaan eli äitinsä vanhuuteen. Ikävästi vaalien he järjestävät edunvalvonnan, testamentit ja loppusijoituspaikan ymmärtämättä, mitä äiti elämäänsä kaipaa. Välillä Ullis itsekin menettää toivon ja luiskahtaa yhteiskunnan vanhuselämälle asettamiin odotuksiin, mutta hedelmäpeli, neliöiden virkkaaminen ja sukututkimus eivät sittenkään tuo sisältöä elämään."

Vihainen leski jatkaa Lindgrenille tutulla linjalla, jossa kerrotaan ikääntyneiden tosielämästä fiktiiviseen tarinaan puettuna. Vaikka Ulliksen tarina oli hauska ja Ullis itsessään valloittava ikäihminen, niin kirjan parasta antia oli sen yhteiskuntakriittisyys. Kaikki on solmittu kasaan ronskilla ja hersyvällä huumorilla, osuvalla sarkasmilla sekä onnistuneilla karrikatyyreillä. Tämä paketti toimi jälleen mahtavasti, ja olin yhtä otettu lukukokemuksestani kuin Ehtoolehto -sarjan kohdallakin. Nyt vain kirjan sankarit olivat vaihtuneet hieman nuorempaan sukupolveen, eikä ikääntyneiden elämää tarkastella enään kamalien hoitolaitoksien seinien sisäpuolelta, vaan aktiivisten eläkeläisten näkökulmasta.

Aktiivisuus eläkkeellä on mielestäni toivottavaakin, eihän se elämä eläkkeeseen lopu. Elämää on mahdollisesti edessä vielä useita vuosia, kymmeniäkin. Leskeyskin voi avata aivan uuden sivun elämässä. Sitä mieltä eivät kuitenkaan ole Ulliksen keski-ikäiset lapset, joiden mielestä heidän vanhan äitinsä kuuluisi elää niukasti parin yhteisessä rivitalo-osakkeessa siihen asti, kunnes siirtyisi pois tieltä johonkin hoitolaitokseen loppuvuosiksi ja kuolisi pois. Lapset pääsisivät käsiksi perintöön, eikä äidin hyysääminen jäisi heidän kontoilleen. On parempi toimia ennenkuin tilanne menee huonommaksi, dementia on vakava ja piilevä tauti, joka on jokaisen ikääntyneen kohtalo - tai niin ainakin Ulliksen jälkeläiset luulevat. Marko ja Susanna, nuo Ulliksen kamalat lapset, ovat onnistuneita karrikatyyrejä, sillä he onnistuivat tosissaan herättämään tunteita (onnistuneita karrikatyyrejä olivat myös palvelukoti Finaalin henkilökunta). Paheksuntaa ja järkytystä herätää myös vanhan äidin seksuaalisuus, kun eihän iäkkäät nyt sellaista, ja leski-ihminenkin vielä. Mitähän se isäkin nyt ajattelisi ja miten heidän vanha äitinsä edes kehtaa tehdä isälle niin? Ikääntyneiden seksuaalisuus onkin tabu, josta saisi puhua enemmän. Onhan ihmisellä on oikeus rakkauteen ja läheisyyteen ikään katsomatta. Lindgren herättelee lukijoita ajattelemaan yhteiskunnan asenteita ikääntyneisiin ja heihin ihmisinä - miksi yli 70-vuotias ei voisi juhlia, harrastaa irtosuhteita ja täyttää kalenteriaan harrastuksilla? Voi kai iäkkäämpi sukupolvi tehdä muutakin kuin odottaa kuolemaa ja joutessaan hoitaa jälkikasvunsa jälkikasvua.

Hauskasti kirjassa otetaan kantaa myös sukupuolineutraaliuteen, jota ilmentämässä ovat Markon toinen tuotantokausi. Kaksoset Pisara ja Sammal on puettu sukupuolineutraaleihin vaatteisiin ja edes heidän isoäitinsä ei osaa sanoa kumpaa sukupuolta lapset ovat, mutta hauskoja ja rasittavia he ovat senkin edestä, nämä vapaankasvatuksen hedelmät. Hauskuudesta ei ole puutetta tämän kirjan parissa, vaikka se puhuukin vakavaa asiaa. Suosittelen!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Teos
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 247

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Jessica Townsend: Meinioseppä - Morriganin kutsumus

"Morrigan Korppi ja Pihlaja Swift ovat läpäisseet vaaralliset koetukset ja ovat nyt Nevermoorin Meineikkaan Seuran koulutettavia. Mutta Morriganin taival maagisessa Nevermoorissa, sen salaisuuksien keskellä on vasta alussa. Pian käy selväksi, että kaikkea taikuutta ei suinkaan käytetä hyvään…"

Paljon maailmalla kiitosta saanut ja palkintoja kahminut sarjan ensimmäinen osa Nevermoor - Morriganin koetukset ei vakuuttanut minua täysin. Sarjan aloitusosaa mainostettiin ehkä liikaa Pottereiden maineen siiveellä ja muokkasi liikaa ennakko-odotuksiani kirjan suhteen. Nyt kuitenkin tiesin paremmin enkä ladannut minkäänlaisia odotuksia kirjaa kohtaan. Yllätyksekseni sain huomata että hullaannuin tähän sarjan toiseen osaan täysin, olin niin tarinan sisässä, että lopussa taisin huudahtaa muutaman kerran jännityksestä ääneen. 

Nyt voin hyvillä mielin todeta, että vaikka kirjan tunnelmassa on toki edelleen Pottermaisia vivahteita - on taianomainen maailma, taikakoulu, kirottu ja väärin ymmärretty tyttö, jolla on kytköksiä pahamaineiseen pahikseen, josta ei haluta edes ääneen puhua - on tarina muotoutunut enemmän persoonalliseksi itsekseen. Potterit henkii vanhaa aikaa, kun taas tässä kirjassa on hieman moderneita vivahteita. Minusta oli ihana tutustua syvemmin maagiseen Nevermooriin, kaupunkiin, josta löytyy kiertokujia, joista päädyt aivan toiselle puolelle kaupunkia, kuin kadun pätkiä, joissa saatat tempautua yhtäkkiä pääalaspäin. Tuo kaupunki kätkee sisäänsä vedestä rakennetun talon sekä kiinnostavaakin kiinnostavamman Meineikkaan seuran, jonka alaisuudessa Morriganin tulisi saada koulutusta ja oppia kyvyistään meinioseppänä. Olin ehkä ihan hitusen pettynyt siihen, että opiskelusta ja koulusta ei kerrottu enempää. Olisin halunnut uppoutua vielä syvemmälle kirjan maailmaan.

Kirjassa oli myös yksi perustavanlaatuinen ongelma - se loppui ihan liian aikaisin. Tunnelma oli niin ainutlaatuinen, Nevermoor niin taianonmainen, että tarinaa olisi voinut hyvin venyttää vielä parilla sadalla sivulla. Myötäelin hyvin vahvasti tarinan mukana alusta loppuu, seurasin jännittyneenä Morriganin yksikön suhteiden kehittymistä ja ystävyyssuhteita. Olin hyvin vihainen Morriganin saaman opetuksen laadusta ja pelkäsin Ezra Viiman pilaavan kaiken. Yllätyin kovasti myös  muutamista juonenkäänteistä, joita en osannut yhtään odottaa. Voisin siis melkein sanoa, että tämä toinen osa oli parempi kuin ensimmäinen. En millään malttaisi odottaa seuraavan osan ilmestymistä!

Olen virallisesti nyt yksi niistä, jotka ovat tähän sarjaan hullaantuneet. Eihän tämän tarinan viehätysvoimaa kykene vastustamaan, minulla ei riitä edes superlatiivit kuvaamaan kuinka upea tämä lukukokemus oli!

Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: WUNDERSMITH - The Calling of Morrigan Crow
Sivuja: 200
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta

Mistä minulle: Bookbeat

torstai 2. toukokuuta 2019

Iltasatuna Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli

"Veljeni, Leijonamieli kertoo kahdesta veljeksestä, Joonatan ja Kalle Leijonasta. Sairas pikkupoika Kaalle eli Korppu ihailee suuresti isoveljeään Joonatania. Isoveli pelastaa Korpun palavasta talosta mutta menehtyy itse. Pian myös Korppu kuolee sairauteensa ja seuraa veljeään kauniiseen maahan, Nangijalaan. Veljeni, Leijonamieli on sekä jännittävä kertomus vihreiden laaksojen, sadun ja leiritulien maasta että hyvän ja pahan kamppailusta, kaiken voittavasta ystävyydestä ja kuolemasta."

Veljeni, Leijonamieli on satuklassikko, joka kuuluu lapsuuteni ikimuistoisimpiin kertomuksiin. Siksipä lahjoitin oman kappaleeni tästä kirjasta lapsilleni, jotta hekin voivat nauttia tästä ajattomasta tarinasta vuosien saatossa. Aloitimmekin heti lukemalla tätä kirjaa iltasaduksi, vaikka hiukan aluksi mietin onko tämä vähän liian jännittävä 5- ja 7-vuotiaille pojille. Turhaan pelkäsin, vaikka lapset kommentoivat tämän olevan jännittävä tarina, ei se aiheuttanut painajaisia kuitenkaan. Lapset kuuntelivat korvat höröllään, kun veljekset suuntasivat Katlan luolaan ja seikkailivat Nangijalassa. 

Vaikka äiti kyyneliä nieleksikin kirjan loppuessa, pojat eivät kokeneet tarinaa lainkaan surullisena. On hauska huomata kuinka eritavalla lapset ja aikuiset kokevat sekä tulkitsevat saman tarinan. Kun mainitsin itse, että olipas surullinen tarina, poikani kysyivät että miten niin? He eivät tienneet tai edes tajunneet veljeksien lopussa tehneen itsemurhaa, heidän mielestään he menivät vain sujuvasti nyt Nangilimaan. Kuitenkin tarinassa vahvasti läsnäoleva kuolema herätti lapsissa paljon kysymyksiä, ja kävimmekin mielenkiintoisia sekä tärkeitä keskusteluja aiheesta kirjan innoittamana - lapsentasoisesti tietenkin. Lapsen mieli ja mielikuvitus toimi eritavalla kuin minun, eivätkä he kiinnittäneet samoihin asioihin huomiota tai edes ymmärtäneet samoja tapahtumia sillälailla kuin aikuinen ne näkee. Ja miten he voisivatkaan ymmärtää sellaisia tapahtumia, jotka ovat heille vain käsite tai ei edes sen vertaa? Toisaalta huomasin tämän olevan lapsille myös tavallaan lohdullinen tarina, kuoleman koskettaessa perhettämme muutamaa kuukautta aikaisemmin lasten papan äkillisenä poismenona. Poikani pohtivat onkohan pappakin nyt seikkailemassa Nangilimassa, missä aikuisetkin leikkivät.

Tarinan kieli on vanhahtavaa, ja ainakin nykylapselle hieman haastavaa seurattavaa. Kuvailua on varsin paljon, joten oikein pitkien kuvailujen kohdalla saattoi huomata lapsissa keskittymisen herpaantumista. Nykylapset kun ovat tottuneet hieman suoraviivaisempaan kerrontaan, ja omat poikanikin pitävät enemmän vauhdikkaammasta kerronnasta kuin runsaasta kuvailusta. 

Koin näin aikuisena tämä lapsuuden suosikin yllättävän erilailla. Lapsena olin enemmän sadun vietävissä, mutta nyt kiinnitin huomiota veljesten erilaisuuteen. He olivat täysin toistensa vastakohtia -  Joonatan lihaksikas, vahva, rohkea, komea ja kaikkien rakastama. Korppu taas pieni ja arka poika, joka surkuttelee itseään joka käänteensä ja omaa erittäin heikon itsetunnon. Korppu oli minun mielestäni välillä hivenen ärsyttäväkin kaikessa surkeudessaan, mutta Joonatan rakastaan veljeään suunnattoman paljon. Toistensa vuoksi he ovat valmiita uhmaamaan vaaroja sillä rakkaus veljeä kohtaan on sanomattoman vahvaa, ja tämä veljesrakkaus olikin kirjan kauneimpia teemoja. Pysähdyin itsekseni myös pohtimaan sitä että Joonatan oli henkilöhahmona paljon kypsempi mitä 13-vuotiaat normaalisti olisi. Hän tuntui lähes aikuiselta, vaikka oli lapsi vielä itsekin.

Paljon on ollut puhetta siitä että tämä kannattaa harkiten lukea lapsille, mutta ainakin poikiin tälläiset huimemmat seikkailutarinat uppoaa. Sain myös huomata että lasten oma mielikuvitus suojelee lapsia, muokaten tapahtumia lapsen kokemusmaailmaan sopiviksi. Ihan herkimmille lapsille en tätä lähtisi iltasatuna lukemaan, mutta muuten suosittelen uskaltautumaan tämänkin klassikon pariin Vaahteramäen Eemelin ja Peppi Pitkätossun ohella. 

Itse aion hyötyä tästä luku-urakasta lukijanroolissa sen verran, että osallistun kirjalla Helmet-lukuhaasteeseen.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt suomeksi: 1993
Alkuteos: Bröderna Lejonhärta (1973)
Sivuja: 287
Suomentanut: Kaariina Helakisa

Mistä minulle: Olen saanut tämän lapsena lahjaksi

lauantai 27. huhtikuuta 2019

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

"Paun äiti kauhistuu, kun Pau leikkaa takareisiin ulottuvan lettinsä. Syytä äiti ei kerro, ja Pausta tuntuu, ettei se ole ainoa asia, joka häneltä salataan. Kun Pau saa 14-vuotiaana himoitun kutsun Magia-akatemiaan, hän pääsee osalliseksi ihmeelliseen taikomisen maailmaan, ja salaisuuksien ovet alkavat aueta. Rimppakinttuinen ja kömpelö Pau ei ole koskaan ollut lahjakas missään, mutta käy ilmi, että hänellä on aivan erityisen vahva taika. Liittyykö se jotenkin salaperäiseen Nubya tuhatkuolevaan, joka on antanut Paulle lapsuudessa ainutlaatuisen lahjan - vai onko se sittenkin kirous?"

Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous on vuoden 2018 Finlandia-palkinnon voittaja lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriassa. Palkintonsa tämä huikea kotimainen fantasiaseikkailu on kyllä ainsainnut, niin huikean nautinnollisen seikkailun se minulle tarjosi. Kuuntelin Tuhatkuolevan kirouksen äänikirjana käsitöitä tehdessä ja välillä olin niin tarinan lumoissa, etten enään pysynyt silmukoissa mukana. Välillä piti purkaa puoli sukkaa, kun silmukat vain putoilivat Paun taistellessa ötkyläisiä vastaan vastarintaliikkeen riveissä. Voin siis hyvillämielin todeta, että tämä toimii aivan loistavasti myös äänikirjana siinä missä myös fyysisenä kirjana.

14-vuotias Pau, kirjan päähenkilö, on naivi ja hieman rasittava tyttö. Ajottain hän tuntui reilusti ikäistään nuoremmalta, kun ajattelee esimerkiksi hänen tietämystään seksuaalisuudesta. Kuitenkin kaikessa ailahtelevaisuudessaan hän oli varsin inhimillinen päähenkilö ja opin pitämään hänestä huonoine puolineen päivineen. Kirjassa kuitenkin vilisi toinen toistaan mielenkiintoisia persoonallisia henkilöhahmoja, joista minun suosikikseni nousivat ehdottomasti mystinen tuhatkuoleva Nubya ja erämäänkulkija Kolomar. Myös kirjan maailma on kiintoisa, se on looginen sääntöineen ja rajoituksineen, selkeine raameineen, mutta ihanan maaginen mielikuvituksellisuudessaan. Ihastuin Indarasiaan! Enorannan mielikuvitus on kyllä huikea, sillä kaikki kirjassa on hyvin persoonallista. Jo pelkästään ruumiin eritteiden ja karvojen käyttäminen taikomisessa oli omaperäinen yksityiskohta. Kuitenkin peruslähtökohtana on se fantasialle tuttu ja turvallinen hyvän ja pahan vastakkainasettelu, ja heidän välinen kamppailunsa.

Kirjassa käsitellään pääjuonen ohella kuitenkin monenlaisia teemoja ja aina nuoren äkillisestä aikuistumisesta heräävään seksuaalisuuteen. Ja pisteet Enorannalle varmaan parhaiten kirjoitetusta seksikohtauksesta nuortenkirjallisuudessa, olin äimistynyt ja sanaton! Kirjassa rikotaan myös tabuja - taikoa voi niin häpykarvoilla kuin kuukautisverellä ja seksuaalisuuteen suhtaudutaan hyvin ennakkoluulottomasti, pareja syntyykin sukupuoleen katsomatta. Ja kaiken tämän positiivisen lisäksi kirjan kieli on äärettömän harkittua ja kaunista. Sitä oli ilo kuunnella, välillä vain pysähdyin kuuntelemaan sitä miten upea tarina vain soljui lukijan huulilta, kuinka jokainen sana sopi täydellisesti paikalleen.

Huikea elämys, ja siksipä suosittelinkin tätä kirjaa lämpimästi siskolleni, joka ostikin tämän itselleen heti seuraavalla kauppareissulla. Ja suosittelen kyllä muillekin, mikäli YA-fantasia on yhtään lähellä sydäntä tai jos harkitsee genreen tutustumista.

Annan kirjalle yllättäen kaiken kehumisen jälkeen täydet 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2018
Kesto: 16h 55min

Mistä minulle: Bookbeat

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Anniina Mikama: Taikuri ja taskuvaras

"Mina asuu kadulla ja varastelee henkensä pitimiksi. Tom on nuori keksijä ja taikuri, jonka Ihmeiden teatteri lumoaa yleisönsä ilta illan jälkeen. Mina ja Tom kohtaavat Helsingissä talvella 1890 ja Mina on pian osa show'ta, jossa mekaaniset koneet heräävät eloon, liikkumaan ja puhumaan.

Nuoret huomaavat olevansa toisilleen enemmän kuin ystävät, mutta kummankin menneisyydessä on pahoja, selvittämättömiä asioita. He joutuvat juonittelun pyörteeseen ja ajojahtiin, josta he voivat selviytyä vain rohkeutensa avulla - muutama taikatemppu hihassaan."

Anniina Mikaman Taikuri ja taskuvaras on ensimmäinen osa trilogiasta, joka sijoittuu 1890-luvun Helsinkiin. Tämä kotimainen YA-fantasia romaani sekoittelee erilaisia genrejä reippaalla kädellä ja Mikama on luonut tarinan, jonka kaltaiseen en voi sanoa aikaisemmin törmänneeni. Steampunk-henkinen historiallinen romaani on ottanut vaikutteita perinteisistä teemoista, kuten ryysyistä rikkauksiin ja mahdoton rakkaustarina, mutta samaan aikaan mukaan on heitetty niin fantasiaa, spefiä ja rutkasti silmänkääntötemppuja. Tämä kaikki on herätetty henkiin eläväisellä kerronnalla, samalla tavalla kuin Tom herättää henkiin mekaaniset keksintönsä. Pystyin koko ajan näkemään kirjan tapahtumat silmieni edessä ja välillä tuntui kuin olisin ollut paikalla, näkymättömänä sivustaseuraajana.

Lienee selvää että pidin kirjasta valtavasti. Se tempaisi minut mukaansa vuosisadan takaiseen lumiseen Helsinkiin, jossa Tom löytää Minan kököttämässä kalelleen notkahtaneesta halkovajasta. Näppärä sorminen Mina on entinen porvarsityttö, joka on orvoksi jäätyään joutunut kadulle ja opetellut henkinsä pitimiksi varastelemaan. Pahaa aavistamaton Tom joutuu sukkelan taskuvarkaan uhriksi, mutta Minan hämmästykseksi mies löytää hänet ja tarjoaa tälle työtä. Mina suostuu työtarjoukseen ja niin hänestä tulee vanhan ja kiukkuisen professorin hoitaja sekä palvelija suureen taloon, jossa toimii Ihmeiden teatteri, jossa Tomin luomat mekaaniset laitteet heräävät eloon. Pian Mina on osa huikeaa show'ta, jossa huijataan katsojan silmää toinen toistaan mielikuvituksellisimmilla tavoilla.

Minan mieltä ei kuitenkaan jätä rauhaan hänen menneisyytensä haamut. Kuka surmasi hänen isänsä? Hän ei voi hetkeäkään uskoa, että hänen isänsä olisi yhtäkkiä vain hukkunut tapaturmaisesti. Rohkea ja periksiantamaton tyttö alkaakin vihjeiden perässä selvittämään menneisyyden hämäräperäisiä tapahtumia. Ilmassa on myös orastavia ihastumisen tunteita, sillä jokin komeassa Tomissa vetää Minaa puoleensa. 

Pidin miljööstä ja tunnelmasta, myös kerronta oli onnistunutta. Juoni etenee jouhevasti ja tarjoilee sellaisia yllätyksiä, joita en osannut yhtään odottaa tulevaksi. Hieman loppuhuipennuksen Terminaattori vibat saivat minut hämmentymään, mutta pidin muuten koko kirjasta sen verran paljon, että järkytys ei onnistunut latistamaan koko lukutunnelmaa. Vakavasti en kuitenkaan osaa tuota juonenkäännettä ottaa vieläkään ja kun ajattelenkin sitä, tulee mieleeni iso Arska ja hasta la vista baby. Hieman liian yliampuvaa ja yhtäkkinen hyppääminen menneenajan maagisesta tunnelma oli järkytys ja tiedän että se järkytys on saanut monen muunkin käsityksen kirjasta muuttumaan.

Nähtäväksi jää mihin suuntaan tarina kehittyy. Odotan kyllä innolla saavani sarjan seuraavan osan, Huijarin oppipojan, käsiini. Kirja ilmestyi tänä keväänä ja odotan sitä kirjaston varausjonossa. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä! Olisin antanut täydet viisi ilman Terminaattori juttuja, sillä nautin kirjan lukemisesta muuten hyvin paljon.

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 415

Mistä minulle: Kirjastosta

torstai 18. huhtikuuta 2019

Erin Kelly: Älä jää pimeään

"Kit ja Laura matkustavat Cornwalliin nähdäkseen täydellisen auringonpimennyksen. He ovat nuoria ja rakastuneita ja varmoja, että tästä on tulossa yksi monista heidän yhdessä kokemistaan auringonpimennyksistä.

Varjon väistymistä seuraavassa hiljaisuudessa Laura joutuu väkivaltaisen kohtauksen silminnäkijäksi. Hänen keskeyttämänsä mies kieltää kaiken, nainen näyttää kiitolliselta. On vain Lauran sana miehen sanaa vastaan. Kuukausien päästä nainen ilmestyy Lauran ja Kitin ovelle kuin kulkukissa. Kun tämän kiitollisuus muuttuu kuukausien päästä joksikin häiriintyneemmäksi, Laura alkaa pohtia, luottiko hän väärään ihmiseen.

Viidentoista vuoden päästä Laura ja Kit elävät pelon vallassa. Vaikka Laura tietää, että teki oikein puhuessaan poliisille, hän tietää myös, ettei kuva ole koskaan täydellinen vaan jotain jää aina pimentoon.." 

Älä jää pimeään on ennen kaikkea oikea page turner. Olin niin koukussa kirjaan, etten malttanut millään irtaantua sen äärestä hoitamaan arjen askareita tai laittaa illalla ajoissa nukkumaan. Vaikka kirjan tapahtumat polkaistaan käyntiin arkisesti ja hitaalla temmolla, on kirjailija osannut asentaa koukkunsa taktisesti oikeisiin kohtiin, niin että lukija pysyy naulittuna kirjan ääressä uteliaisuudesta kihisten. Päässä pyörivät vain kysymykset "miten tähän on päädytty?" ja "kuka valehtelee vai valehteleeko kukaan?". Alussa siis tiedetään, että Kit ja Laura ovat vuosia myöhemmin joutuneet vaihtamaan nimensä ja piiloutumaan. Heillä ei voi olla profiileja sosiaalisessa mediassa tai he eivät voi esiintyä kuvissa tai videoissa, edes ammattinsa puolesta, jotta he eivät tule löydetyiksi. Jotenkin Beth saattaa onnistua taas jäljittämään heidät. Koko vyyhti taas on saanut alkunsa auringonpimennysfestareilta Cornwallista, jossa Laura todistaa väkivaltaista raiskausta ja todistaa myöhemmin raiskaajaa vastaan oikeudenkäynnissä. Nainen, joka joutuu väkivaltaisen rikoksen uhriksion Beth. Kutkuttavaa vai mitä?

Kirjan alkuperäinen nimi He said/She said kuvaa todella hyvin teemaa, jota kirja käsittelee -  kun on vain sana toisen sanaa vastaan. Kenellä on uskottavampi tarina ja kenen puolesta todisteet parhaiten puhuvat. On ilmeistä että jokainen kirjan keskeisistä henkilöistä kantaa sisällään salaisuuksia, jotka ovat olennaisia isomman kokonaisuuden kannalta, mutta erilaiset syyt ja seurausten pelko saavat heidät vartioimaan salaisuuksiaan jopa raivokkaasti. Kelly on osannut rakentaa varsin mehukkaan trillerin, joka on samalla hyvin realistinen, mutta myös yllättävä. Se ei nouse kimuranteilla ja hurjilla juonenkäänteillään perinteisten trillerien rinnalle, mutta silti vähemmänkin dramaattiset tapahtumat pitävät otteessaan ja loppuratkaisukin tarjoilee yllätyksiä kokeneemmallekkin trilleristille. Samalla tämä on myös niiden makuun, jotka nauttivat siistimistä rikostarinoista ja psykologisista jutuista.

Kevään uutuuksien seasta Älä jää pimeään erottuu kyllä edukseen. Clare Mackintosh on sanonut tästä kirjasta, että "tämän kirjan olisin halunnut kirjoittaa". Mackintoshin suositus olikin yksi syy miksi päädyin tämän kirjan kirjastosta varaamaan.  En pettynyt, päinvastoin, pidin kirjasta todella paljon. Päätarinan lisäksi kirjailija tarjoili mielenkiintoisia henkilähahmoja ja sivuhenkilöitä. Kitin kaksoisveljen ja Lingin tarina oli myös varsin kiinnostava sivujuonne. Nautin myös luonnonilmiön, auringonpimennyksen, ottamista yhdistäväksi teemaksi tarinan taustalla.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: He said/She said (2017)
Sivuja: 448
Suomentanut: Päivi Pouttu-Deliére

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 17. huhtikuuta 2019

Syksyn 2019 kutkuttavimmat kirjauutuudet

Nyt ne taas näkee, nimittäin kustantamoiden ensi kesän ja syksyn kirjakatalogit. Katalogien selailu ja kiinnostavien uutuuksien bongailu on niin ihanaa, että jälleen listaan eri kustantamoilta kiinnostavimmat kirjat omaan postaukseen. 

Otava:
  • Sanna Tahvanainen - Kirsikoita lumessa
  • S/S Urst - Kontakti
  • Margaret Atwood - Testamentti
  • Jill Santopolo - Kun sanat ei riitä
  • Kevin Kwan - Ökyrikkaat aasialaiset
  • Julian Fellowes - Loiston päivät
  • Alex North - Kuiskaaja
  • Katrine Engberg - Krokotiilinvartija
  • Anton Berg - Kahdeksantoista
  • Tomi Adeyemi - Veren ja luun lapset 
Gummerus:
  • Milja Kaunisto - Tulenpunainen kabaree
  • Gabriel Tallent - Minun ikioma kultani
  • Katie Lowe - Jumalten verta suonissamme
  • Clare Mackintosh - Lopun jälkeen
  • Camilla Grebe - Horros
  • Alex Michaelides - Hiljainen potilas
  • Sarah J. Maas - Okaruusujen valtakunta

Bazar:
  • Petteri Sihvonen - Kolkko
  • Rosella Postorino - Suden pöydässä
  • Louise Penny - Kuolema kiitospäivänä & Kylmän kosketus
  • Tom Chatfield - Tämä on Gommora
Like:
  • Sofi Oksanen - Koirapuisto
  • Tommi Liimatta - Saaret kuin sisaret
  • Augustina Bazterrica - Rotukarja
  • Maike Wetzel - Tyttö joka löytyi
  • Neil Gaiman - Pohjoisten mytologia

Tammi:
  • Patricia G. Bertenyi - Salaisuuksien galleria
  • Otto Hyyrynen - Murtumispiste
  • Joël Dicker - Stephanie Mailerin katoaminen
  • Haruki Murakami - Tanssi tanssi tanssi
  • Petina Gappah - Pimeydestä loistaa valo

WSOY:
  • Akseli Heikkilä - Veteen syntyneet
  • C. J. Tudor - Paluu pimeästä
  • Leïla Slimani - Adéle
  • Stephanie Garber - Finale

Karisto:
  • Margaret Atwood - Noidan sikiö
Kutkuttava kirjasyksy tulossa! Eniten odotan Atwoodin kirjoja. Entä sinä?

kuva: google