tiistai 13. marraskuuta 2018

Erika Vik: Seleesian näkijä (Kaksosauringot #2)

"Corildon ja Aleia ovat saapuneet Seleesiaan selvittääkseen, kuinka Aleiassa olevan lumouksen saisi purettua. Corildonin menneisyys ei jätä miestä rauhaan. Tapahtumia varjostaa Seleesian sisäpoliittinen kuohunta, sillä villit huhut kuiskivat tulilinnuista, jotka karkotettiin puoli vuosisataa sitten.

Toisaalla Esme koettaa suojella elämänsä suurinta rakkautta ja pitää Mateon hengissä. Ihmisten maailmassa valmistellaan suunnitelmia, jotka asettavat koko Seleesian tulevaisuuden vaakalaudalle. Kaiken tämän keskellä on Aleia, joka pystyy samaan kuin huonot tuulet. Ihminen, joka vaistoaa seleesien toisen pulssin. Mitä tapahtuu, jos lumouksen saakin purettua? Voiko hän olla uhka seleeseille?"

Kaksosaurinkojen ensimmäinen osa Hän sanoi nimekseen Aleia ei vakuuttanut minua, liian paljon asioita tuntui jäävän levälleen ja olisin halunnut tutustua lähemmin Vikin luomaan steampuk-henkiseen fantasiamaailmaan. Onneksi tämä toinen osa onnistuu tyydyttämään lukijan uteliaisuutta antamalla vastauksia moneen ilmaan jääneeseen kysymykseen sekä tekee Seleesian lukijalle tutuksi. Myös Corildonin menneisyyttä avataan viimein ja kirsikkana kakun päällä lukija pääsee tutustumaan hänen perheeseensä. Olen ihastunut tähän  fantasiamaailmaan, sen mielenkiintoiseen historiaan, lajeihin ja rotuihin, jotka ovat toinen toistaan monipuolisempia ja uniikkeja sekä tarinan henkilöihin, joista jokainen onnistuu olemaan omannäköisensä persoona. Kaksosaurinkojen puitteet on ainakin loppuun asti hiottuja ja viimeisteltyjä. Trilogian täydennykseksi on olemassa myös nettisivut, mutta ne kaipaisivat hieman päivittämistä, sillä ensimmäisestä osasta tutut sivuhenkilöt jäävät toiselle mantereelle, kun Aleia ja Corildon seilaavat Seleesiaan. Toinen osa tuo esille aivan uudet sankarit tarinaan, jotka puuttuvat nettisivuilta kokonaan. Myös arkistoihin voisi tuoda päivitystä mm. katraakeista, tulilinnuista, klaanista sekä Seleesian valtaapitävistä.

Seleesian näkijä heittelee jälleen sellaisia koukkuja, että juuri ilmestyneeseen kolmanteen osaan on ehdottomasti pakko tarttua jossain vaiheessa. Saamme viimein tietää Aleian oikean henkilöllisyyden (ainakin toivottavasti), sillä toisessa osassa aletaan olla ratkaisujen äärellä. Tämä toinen osa punoo myös toisenlaisen mahdollisuuden Aleian ja Corildonin väleistä ja jään mielenkiinnolla odottamaan mihin suuntaan heidän suhteensa muotoutuu (sikäli mikäli he enään kohtaavat, eihän sitä voi koskaan tietää). Jännittäviä juonenkäänteitä ei myöskään puutu, ensimmäisessä osassa vain vilahtaneet tulilinnut tulevat lukijalle tutuiksi samoin seleesien toinen pulssi ja rosoinen historia. 

Tämä sarja on suosittu, enkä yhtään ihmettele miksi. Trilogia on taidokkaasti luotu ja loppuun asti hiottu. Minulla itselläni on vain ongelma Vikin kirjoitustyylin kanssa, liian hidastempoinen kerronta tekee lukemisesta työlästä, kun itse asiaan pääseminen vie kauemmin kuin viljan kypsyminen. Ensin kuljetetaan lukija jännittävien tapahtumien äärelle ja luodaan asetelma, jossa lukija aistii kohta tapahtuvan mielenkiintoisia asioita. Lukija siinä odottaa henkeä pidätellen, että mitä tutuiksi käyneille henkilöille käy, odottaa jännittyneenä henkeään pidätellen... kunnes tajuaa tovien kuluttua edelleen odottavansa kerronnan junnatessa kuvailemassa täysin toissijaisia asioita tapahtumien kannalta. Tunnelmankohotus on siis ontuvaa ja tunnelma pysyykin lähes tasapaksuna läpi kirjan. Typistämisen varaakin olisi ollut, sillä jälkikäteen ajateltuna mukaan mahtui melko tarpeettomiakin juonenhaaroja ja noin paksuksi fantasiakirjaksi pääjuoni eteni hyvin vähän. Mutta olen nopea tempoisen ja tapahtumarikkaiden kirjojen ystävä, joten se voi vaikuttaa lukukokemuksen lässähtämiseen. Mutta kuvailussa Vik on vahvoilla, hän pystyy maalaamaan luontoa sekä henkilöitä hyvin elävästi luovilla sanavalinnoillaan, iso peukku siitä. 

Jään odottamaan hetkeä, kun pääsen seuraavan osan pariin ja annan tälle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Gummerus
Ilmestynyt: 2017
Sivuja: 613

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Mieskirjoista isänpäivänä




On jälleen isänpäivä, päivä jolloin juhlimme isejä, isoisiä, isäpuolia ja isänmielisiä miehiä. Lasten itse tekemät ihanat ja ikimuistoiset lahjat on kaapissa kauniissa kääreissä odottamassa, isä saa toki kahvit suoraan sänkyyn herättyään ja ukille tehdään herkullinen kakku. Mutta se mikä aina tuottaa päänvaivaa on se lahja, joka annetaan askarrusten ohella tai lahja, jonka aikuinen lapsi isälleen tai ukilleen haluaa lahjapakettiin kääriä. Kirjahan on aina hyvä lahja, jos perheessä on lukeva mies, mutta mitä miehet lukevat? Pääasiassahan ajatellaan miesten lukevan elämänkertoja miehistä, sotakirjoja sekä miehekkäämpiä dekkareita. Yleensä miesten kirjoittamia kirjoja miehistä ja miehille. Miksi näin? Naiset tuntuvat kuitenkin lukevan mielellään niin naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, kertoivat ne kummasta sukupuolesta tahansa.


Mietin sitten mitä ostaisin itse perheeni miehille lahjaksi, jos sen täytisi olla kirja? Puolisolleni ostaisin elämänkertoja tai omaksi hyllyyn hänen paljon pitämänsä Robert Kiyosakin Rikas isä, köyhä isä, joka on hänelle se kirja, joka aloitti kipinän lukemiseen, mutta myös kirja, jonka ajatuksiin hän osasi samaistua. 
"Suoraa puhetta rahasta, bisneksestä ja sijoittamisesta. Hallitsetko taloudellisen tilanteesi - nyt ja tulevaisuudessa?Rich dad poor dad aloitti kirjasarjan, josta on tullut suuri maailmanmenestys. Se on ollut bestseller-listojen ykkösenä ennätysaikoja mm. The Wall Street Journalin, The New York Timesin ja Business Weekin listoilla. Kiyosakin kirja on opettavaista ja järkeenkäypää luettavaa jokaiselle omasta taloudestaan ja vaurastumisesta kiinnostuneelle, tuloista ja koulutustaustasta riippumatta."




Myös Keisari Aarnio kirja on häntä kiinnostanut kovasti, onhan Aarnion tarina uskomaton. Vaikka tämä kirja ei varmasti liiemmin esittelyä kaipaa, laitetaan tähän nyt kuitenkin esittelyteksti kuitenkin:
"Keisari Aarnio johdattaa lukijat Suomen vakavimman huume- ja virkarikosoikeudenkäynnin kulisseihin. Se kertoo, miten Helsingin huumepoliiseja johtanutta sankaripoliisia Jari Aarniota alettiin epäillä myös alamaailman johtajaksi. Poikkeukselliset rikosepäilyt ovat herättäneet ihmetystä ja kysymyksiä. Olisiko Aarnion toimiin pystytty puuttumaan tarkemmin? Mitä tiedettiin poliisin johdossa? Miten tämä oli kaikki mahdollista? Näihin kysymyksiin Helsingin Sanomien palkitut rikos- ja oikeustoimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth hakevat vastauksia."

Tämän kirjan on kuitenkin kirjoittaneet toimittajat Minna Passi ja Susanna Reinboth, joten tämän kirjan kohdalla tehdään poikkeus väittämään.


Uutuuskirjoista häntä on kiinnostanut kovasti Risto Siilasmaan ja Catherine Fredmanin kirjoittaman Paranoidi optimisti - Näin johdin Nokiaa murroksessa. Tätä kirjaa onkin tituuleerattu vuoden odotetuimmaksi bisneskirjaksi ja juuri bisneskirjat ovat puolisolleni sitä suurinta herkkua. Tässäkin kirjassa kuitenkin toinen kirjoittajista on nainen.
"Risto Siilasmaa kertoo Nokian vaikeista vuosista ja paljastaa keinot, joilla Suomen tärkein yritys nostettiin uuteen kukoistukseen. Paranoidi optimisti on vangitsevasti kerrottu tarina ja kurkistus teknologiamaailman sisäpiireihin. Kirjassa Nokian hallituksen puheenjohtaja ja F-Securen perustaja Risto Siilasmaa peilaa Nokian kehitystä alkaen vuodesta 2008, jolloin hän liittyi yhtiön hallitukseen, sekä avaa näkemyksiään johtamisesta ja teknologiabisneksestä. Siilasmaa on kirjoittanut kirjan muun muassa Intelin ja Dellin toimitusjohtajien teoksissa kirjoittajana mukana olleen Catherine Fredmanin kanssa. Siilasmaa kertoo, miten Nokia kävi lähellä tuhoa mutta onnistui nousemaan takaisin huipulle. Punaisena lankana Nokian tarinan rinnalla kirjassa kulkee Siilasmaan johtamisen filosofia, paranoidi optimismi."



Myös tämän vuoden uutuuskirjoista ja elämänkertaosastolta tietenkin miestäni kiinnostaa Kari Hotakaisen kirjoittama Tuntematon Kimi Räikkönen. Mieheni on pitänyt aina Kimiä kiehtovana persoonana, joten kirja olisi kuulemma hauska lukea ihan mielenkiinnosta. 
"Mitä puhuu ihminen, joka ei yleensä puhu? Mitä ajattelee ihminen, jonka moni tietää, mutta harva tuntee? Tuntematon Kimi Räikkönen on kertomus vaatimattomista oloista lähteneestä ihmisestä, joka murtautui epätavallisen ammatin huipulle. Tässä kirjassa Kimin lisäksi puhuvat myös hänen äitinsä, veljensä, vaimonsa ja uskotut ystävät. Sanansa sanovat myös muut kuljettajat, tallipäälliköt, mekaanikot, fysiovalmentaja, manageri ja aivan tavallinen formulafani. Kirja kertoo ajamisesta, perheestä, luottamuksesta, vapaa-ajasta ja nuoren miehen tähänastisen elämän dramaattisista hetkistä. Tuntematon Kimi Räikkönen on hurja, humoristinen ja liikuttava kirja, joka avaa huiman maailman myös niille, jotka eivät ole kiinnostuneet moottoriurheilusta."


Kuten näkyy aika miespainotteista kirjaa on toivelistalla, ja mieheni tuumasikin, ettei hänellä ole mitään naisten kirjoittamia tai naisista kertovia kirjoja vastaan. Hän kyllä lukee naistenkin kirjoittamia kirjoja, jos aihe on tarpeeksi mielenkiintoinen. Kesken jää tylsästi kirjoitetut kirjat, oli kirjailija kumpaa sukupuolta hyvänsä. Niin sanotuissa mieskirjoissa ei vain kuulemma ole turhaa tunteilua ja miljöökuvausta, ei häntä kiinnosta minkä värinen tapetti on seinällä tai kuinka kauniisti linnut laulavat, vaan se mitä ihmiset ovat tehneet, tekevät tai asioista ajattelevat. Kaikista mukavinta jos asiat kerrotaan ilman turhaa tunteilua ja pysytään siellä asiassa. 

Isäni ei ole lukeva ihminen, joten hänen kohdallaan skippaisin kirjaostokset kokonaan, hän on enemmän kotimaisten elokuvien ystävä. Isäpuoleni on taas lukevaa tyyppiä, mutta hänenkin suosikkikirjoihin lukeutuu historialliset romaanit sekä fantasiakirjat, jotka ovat toimintapainotteisia eivätkä sorru turhaan tunteiluun. Hänen lemppareihinsa lukeutuu niin Dan Brownin romaanit kuin Ajanpyörä -fantasiasarja. Mitä enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita, sitä parempi. Turha tunteilu ja selittely kuulemma vain puuduttaa, eikä kirjaa jaksa lukea, aivan sama sille kuka kirjan on kirjoittanut. Siksi ne suosikit vain sattuvat useinmiten olemaan enimmäkseen miehiä, mutta kuitenkin isäpuoleni on lukenut ja pitänyt jokaisesta Potterista, jotka ovat naisen kirjoittamia. 

Jos suuntaisin nyt kirjakauppaan, ostaisin isänpäivä pakettiin isäpuolelleni todennäköisesti Risto Isomäen uutuuden Viiden meren kansa, joka kertoo siitä kun ensimmäiset asukkaat tulivat Suomeen ja Itämerellä kellui vielä jäävuoria. "Niin sanotut etniset suomalaiset saivat nykyaikaisen geenitutkimuksen mukaan alkunsa, kun Suomeen muutti noin tuhat siirtolaista Mustanmeren pohjoisenpuoleisilta aroilta reilut kaksi tuhatta vuotta sitten. Suomen ensimmäinen pikkukaupunki Yli-Iin Kierikissä tuhoutui 5 000 vuotta sitten, kun suuri tulva-aalto löi kylien yli. Suomessa tuolloin rakennetut jätinkirkot kuuluivat uuden arkeologisen tutkimuksen mukaan samaan megaliittikulttuuriin kuin Englannin Stonehenge tai Ranskan Carnac. Viiden meren kansa on näistä unohdetuista tarinoista koottu episodiromaani. Se kuvaa kahdeksan aikatason kautta, miten Suomen kannalta keskeiset tapahtumat olisivat saattaneet mennä."

Toinen vaihtoehto taas olisi Bernard Cornwellin Soihdunkantaja, historiallinen romaani, joka kertoo viikingeistä. "Veriset taistelut ovat tauonneet ja Itä-Angliassa vallitsee rauhanaika. Uhtredin vävy, Northumbriaa hallitseva viikinkiruhtinas Siggtryggr ja Mercian kuningatar Æthelflæd ovat solmineet aselevon. Suursoturi Uhtred näkee tilaisuutensa tulleen on aika viimein lunastaa takaisin se, mikä häneltä vuosikymmeniä sitten vietiin. On aika valloittaa takaisin Bebbanburgin linnoitus. Mutta Uhtredin suunnitelmat joutuvat pian koetukselle, kun skotit käyvät valtataisteluihin Englannin pohjoisosista ja etelässä vanha vihollinen vahvistaa joukkojaan. 60 vuoden ikään ehtinyt Uhtred on kuitenkin päättänyt, ettei mikään voi enää estää häntä palauttamasta Bebbanburgia sen oikeutetulle hallitsijalle. Annettujen valojen ristipaineessa Uhtredin on hyödynnettävä kaikki se, mitä raskaiden taistelujen täyteiset vuodet ovat hänelle opettaneet. Eikä verenvuodatus voi vieläkään päättyä."


Jälleen on huomattavissa, että valikoituneet kirjat ovat miesten kirjoittamia, joten meidän perhepiirissä isien lukemiset osuvat useimmiten tähän väitteeseen, että miehet lukevat enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Kyse ei ole siitä etteivätkö he ollenkaan lukisi naisten kirjoittamaa kirjallisuutta, se ei vain onnistu niin usein iskemään ja kiinnostamaan samalla tavalla kuin miesten kirjoittama kirjallisuus. Eivätkä niasten kirjoittamien kirjojen aiheet osu yhtä usein yksiin miesten mielenkiinnonkohteiden kanssa. Ehkä sitten on niin, että miehet osaavat kirjoittaa paremmin miehille, sillä miehisellä tavalla, miehisistä asioista. Mutta miksi naiset sitten lukevat yhtälailla miesten ja naisten kirjoittamia kirjoja? No, en minäkään kaikkein miehisimmistä kirjoista pidä, mutta en katso kirjoissa sitä onko sen kirjoittanut mies vai nainen tai kummasta sukupuolesta se kertoo. Minulle ei ole ongelma maalaileva kuvailu tai tunteilu, mutten pidä turhasta machoilustakaan, raa'asta väkivallasta, liian suoraviivaisesta kerronasta, enkä liioin myöskään sotakirjallisuudesta tai bisnesmaailman kirjoista. Näin voidaan todeta ettei pidä yleistää sitä ettei miehet lue naisten kirjoittamia kirjoja, mutta ehkä miesten ja naisten kirjamieltymyksissä vain näkyy se sukupuolelle ominainen mieltymys erilaisiin asioihin yksilöllisten kiinnostustenkohteiden lisäksi? Miehet ovat enemmän suoraviivaisia kuin naiset ja tykkäävät että pysytään siellä asiassa, kun naiset taas pitävät tunteilusta enemmän.

Isänpäivän kynnyksellä mainostajat taas mainostavat niitä kirjoja, jotka yleisimmin kiinnostavat miehiä, kirjoja joita miehet ostavat enimmäkseen. Tarkoitushan on saada myytyä niitä kirjoja maksimaalinen määrä. Olen seurannut keskustelua siitä miksi näissä isälle suunnatuissa lahjavinkeissä ei ole koskaan naisten kirjoittamia kirjoja -  juuri siksi että miehet ovat eniten kiinnostuneita sotakirjoista, Kepleristä ja Räikkösen elämänkerrasta kuin Jojo Moyesista tai Lucinda Rileystä, joita pääasiassa lukevat naiset. Kyllä naisetkin osaavat varmasti kirjoittaa miehiä kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi viimeaikoina pinnalla keikkuneet psykologiset trilleristit Clare Mackintosh ja Camilla Grebe sopivat mielestäni hyvin miehillekkin, jos pitää rikoskirjallisuudesta. En itse vain tunne miehiä, jotka lukisivat muita dekkareita kuin Reijo Mäkeä, Kepleriä tai Nesboa, dekkareiden pitää olla mielellään kovaksi keitettyjä, mutta voisin suositella heille näiden naisten kirjoja. 

Kun pohdin enemmän tuntemiani miehiä, jotka lukevat edes jonkun verran, niin kukaan heistä ei ole kovasti lukeva, kaunokirjallisuutta ahmiva. Niin sanotujen lukutoukkien uskon taas lukevan kirjallisuutta ennakkoluulottomasti laidasta laitaan. Lähipiirini miehet lukevat lähinnä silloin tällöin omaksi ilokseen, he eivät juurikaan seuraa kirjallisuusmaailmaa mainoksia lukuunottamatta tai liiemmin liittyisi mihinkään Kirjallisuuden ystävät fb-ryhmään. Ehkäpä nämä miesten kirjoittamat kirjat ovat turvallinen valinta satunnaiselle viihdekäytölle ja osuvat varmimmin oman mukavuusalueen sisään. Kun meitä kovempia kirjallisuuden käyttäjiä taas yhdistää se rajojen rikkominen, uusien tyylien ja kirjailijoiden löytäminen, ennakkoluulottomuus. Paljon lukevalle ei sovikaan pysyä tiettyjen rajojen sisällä, sillä lukeminen loppuisi äkkiä kesken. Vähemmän lukevilla tätä ongelmaa taas ei tule kovin nopeasti eteen. Minusta on kuitenkin hienoa, että miehet lukevat tai ylipäätänsä että ihmiset lukevat!

Mites muiden perheiden lukevat miehet? Kuinka paljon he lukevat naisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja mitä he pitävät siitä? Olisi mielenkiintoista kuulla muiden mielipiteitä/kokemuksia mieskirjoista ja miehistä lukijoina.

Näihin aatoksiin lähden isänpäiväkierrokselle ja toivotan teille kaikille oikein ihanaa isäinpäivää!

perjantai 9. marraskuuta 2018

Ane Riel: Pihka

”Valkoisessa huoneessa oli pimeää kun isäni tappoi isoäidin. Minä olin siellä. Myös Carl oli siellä, mutta häntä he eivät koskaan huomanneet. Oli jouluaattoaamu ja satoi pikkuisen lunta, mutta kunnon valkeaa joulua ei tuona vuonna tullut.”

Näin alkaa tarina Livistä, joka kasvaa pienellä saarella isänsä ja äitinsä kanssa. Elämä on rauhallista ja rakkauden täyttämää. Kaikki on Livistä normaalia, vaikka äiti on niin lihava, ettei pääse pois makuuhuoneesta, isä täyttää kotitaloa romulla ja ilmoittaa elävän tyttärensä kuolleeksi. Arkeen kuuluu sekin, että isä murhaa äitinsä ja se, ettei Liv saa puhua kenenkään kanssa ja joutuu piileskelemään vanhassa kontissa. Hetkeäkään hän ei epäile, etteikö isä rakastaisi häntä. Mutta mitä tapahtuu hyvälle ihmiselle, jota kohtaa menetys toisensa jälkeen, kunnes hän ei enää kestä edes ajatusta uusista menetyksistä?"

Tätä palkittua teosta on kuvailtu dekkarina sekä trillerinä, tai ainaki sellaiset mielikuvat minulla kirjasta oli, kun siihen tartuin. Pihka on voittanut pohjoismaisen Lasiavain-kirjallisuuspalkinnon, joka jaetaan parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille. Mielestäni tämä ei kuitenkaan sovi kummankaan kategorian alle, tai jos sopiikin niin hyvin löyhästi. Rikoksia kyllä tapahtuu, mutta niitä ei edes pyritä selvittämään kenenkään nokkelan henkilön toimesta. Päinvastoin, perheen tekemiä rikoksia pyritään peittelemään kaikin keinoin, eikä kukaan edes kamppaile aikaa vastaan yrittäessään estää niitä tapahtumasta. Mitä tämä kirja sitten on? Se on psykologinen ja kauhistuttava kertomus yhden perheen elämästä Saaressa, paikassa nimeltä Pää. Se on tarina menetyksistä, mielen murenemisesta sekä sen aiheuttamista lieveilmiöistä. Se on kipeä, synkkä ja raadollinen tarina yhden perheen elämästä, joka suistuu raiteiltaan. Rakkautta on, mutta sekin on saanut vääristyneet muodot. 

Pihka etenee verkaisesti, hiljalleen maalaten tapahtumia hitain siveltimen vedoin. Sen tihenevä tunnelma kietoo otteeseensa ja kauheudet taiotaan esille pienen tytön, Livin, näkökulmasta. On riipaisevaa lukea kuinka pieni ihminen on joutunut kokemaan elämässään hirveitä, muttei vain tiedä paremmasta. Hän rakastaa vanhempiaan ehdoitta, eikä kyseenalaista heidän päätöksiään herkästi. Tuo lapsi on nuoresta iästään huolimatta kokenut isoäitinsä murhan, ruumin palsamoinnin, hän elää töryn keskellä rottia vilisevässä talossa, jonka yläkerrassa muodottomaksi paisunut äiti kirjoittaa kirjeitä tyttärelleen. Tuo lapsi ei käy koulua ja joutuu piiloutumaan pihalla sijaitsevaan konttiin, jos joku ulkopuolinen erehtyy tulemaan heidän tontilleen kieltokylteistä huolimatta. Kirja on psykologisessa mielessä erittäin kiehtova, se kertoo niin hamstarauksesta että sairaanloisesta ylensyönnistä  - kuinka kaikki on luisunut hiljalleen sairauden puolelle  ja mikä on kaikkien ongelmien kasautumisen lopputulos. 

Tämä oli todella raadollista ja rankkaa luettavaa, vaikka kirjasta pidinkin. Kirjan tunnelma on vain todella synkkä ja siinä tapahtuu niin paljon äärimmäisen brutaaleja asioita yhdelle perheelle, joka on vaikeassa syöksykierteessä ongelmiensa kanssa. Vaikka loppussa vilahtaakin jo valoa tunnelin päässä oli lukukokemus kaikenkaikkiaan todella riipaiseva. Mutta tämä oli loistava romaani kaikesta huolimatta,  sillä kaiken kuvaus oli inhimillistä, arkisen elämän kautta lapsennäkökulmasta esiin tuotua eikä lukeminen käynyt ylivoimaiseksi. Tämä kirja onnistui puhuttelemaan ja kaikessa kauheudessaan se oli todellinen page-turner.

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Aula & Co
Ilmestynyt suomeksi: 2017
Alkuteos: Harpiks (2015)
Sivuja: 248
Suomentanut: Katriina Huttunen

Mistä minulle: Storytel

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Tatiana de Rosnay: Nimeni on Sarah

"Heinäkuussa 1942 Ranskan poliisi tekee laajan ratsian ja kokoaa Pariisin juutalaisia pyöräilystadionille odottamaan siirtoa keskitysleirille. Heidän joukossaan on myös perheineen kotoa haettu 10-vuotias Sarah, joka ennen lähtöä ehti lukita pikkuveljensä komeroon piiloon. Kaiken kaaoksen ja hädän keskellä tytön päässä on kuitenkin vain yksi ajatus: palata takaisin kotiin ja pelastaa pikkuveli.

Kuusikymmentä vuotta myöhemmin Pariisissa asuva amerikkalainen toimittaja Julia Jarmond kirjoittaa artikkelia tuosta mustasta päivästä Ranskan historiassa. Taustatutkimuksia tehdessään hän tulee paljastaneeksi miehensä perheen vanhoja salaisuuksia, jotka liittyvät Sarahin kohtaloon. Julian on saatava selville mitä tytölle tapahtui."

Nimeni on Sarah on yksitoista kirjaa julkaisseen Tatiana de Rosnayn ensimmäinen kirja, jonka hän julkaisi äidinkielellään englannilla. Rosnay on Pariisissa asuva ranskalais-englantilainen kirjailijatar, joka on toiminut myös toimittajana. Nimeni on Sarah on aiemmin ilmestynyt suomeksi nimellä Avain, joka on minusta kuvaavampi nimi kirjalle kuin tässä uudessa painoksessa.
Nimeni on Sarah kertoo riipaisevan tarinan Ranskan osallisuudesta juutalaisvainoihin, kuinka suuri määrä juutalaisia perheitä sekä lapsia kerättiin Vélodrome d'Hiverille heinäkuun ratsioissa ja kuinka lopulta nuo tuhannet ihmiset lähetettiin keskitysleireille kuolemaan. Tapahtumat ovat tosia, vaikka kirjan henkilöt ovatkin fiktiivisiä. 

Tarinaa kerrotaan kahdessa aikatasossa, jotka lomittuvat hiljalleen tarinan edetessä toisiinsa. Osasin toki odottaa tiettyjä asioita, mutta kuinka nuo kaksi aikatasoa toisiinsa kietoutuvat ja kuinka vahvasti menneisyys vaikutti henkilöiden nykyisyyteen tuli yllätyksenä. Vuonna 1942 alkanutta tapahtumaketjua kuvataan nuoren ranskanjuutalaisen Sarah-tytön näkökulmasta. Hänen perheensä viedään velodromille ja siitä eteenpäin keskitysleireille. Sarah on ratsian tiimellyksessä sulkenut pienen veljensä komeroon piiloon poliiseilta, turvaan, sillä tyttö oletti heidän palaavan pian kotiin. Nuori Sarah ei osannut kuvitellakkaan millaisen kohtalon hän ja tuhannet muut ranskanjuutalaiset joutuvat kohtaamaan, ja ettei hän ole heti palaamassa päästämään veljeään komerosta. Pikkuveljen kohtalo, ja hänelle annettu lupaus palata pian, ajavat Sarahia eteenpäin toisen maailmansodan kauheuksien keskellä. 

Nykyajassa tapahtumia seurataan Amerikassa syntyneen, mutta pariisilaistuneen toimittajan Julia Jarmondin näkökulmasta. Julia saa tehtäväkseen tehdä artikkelin heinäkuun 1942 ratsioista lehteensä ja hän alkaa tutkimaan tapahtumia. Yllättäen Julia huomaa, että nuo historian synkät tapahtumat linkittyvät hänen aviomiehensä perheeseen ja hän törmää Sarahin tarinaan. Kaikki vain eivät halua että Julia kaivaa Sarahin kohtalon esille, on hyvä että joistakin asioista vaietaan. Sarahin kohtalo ei kuitenkaan jätä Juliaa rauhaan ja hän jatkaa sinnikkäästi tutkimustöitään. Samaan aikaa Julian avioliitto ratkeilee liitoksistaan.

Tämä kirja oli todella koskettava ja mieleenpainuva lukukokemus. Tulen tuskin koskaan unohtamaan tätä tarinaa, se hiipi minulla niin ihon alle ja sai silmät kostumaan. Tämä oli unohtumaton tarina niistä ihmisistä ja tapahtumista, joita ei pitäisi koskaan unohtaa. Luulin jo lukeneeni niin paljon holokaustista, juutalaisvainoista ja natseista ettei mikään enään niin kosketa ja yllätä, mutta luen tämän kyllä em. teemojen kärkikastiin. Ja kirja avasi minulle taas uuden verhon epätietoisuuden tieltä, sillä en ollut aikaisemmin kuullutkaan Vélodrome d'Hiverin tapahtumista. Aina puhutaan ja kirjoitetaan enemmän siitä, mitä Saksassa ja Puolassa tapahtui.

Nimeni on Sarah on sujuvasti kirjoitettu tarina ja Rosnay on onnistunut tavoittamaan kouriintuntuvasti lapsennäkökulman, pelon, surun, menetyksen ja tuskan. Ajottain kirjan lukeminen ja sen tapahtumat kävivät ahdistaviksi, jota siirtyminen toiseen aikatasoon lievitti. Pidin tästä kirjasta todella paljon ja haluan nähdä ehdottomasti kirjan pohjalta tehdyn elokuvan Sarah's Key. Suosittelen lämpimästi lukemaan!
Annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Bazar kustannus
Ilmestynyt suomeksi: 2014
Alkuteos: Sarah's Key (2006)
Sivuja: 355
Suomentanut: Irmeli Ruuska

Mistä minulle: Kirjastosta

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Sara Medberg: Kutaportin kaunottaret

"19-vuotias paronintytär Adele Wilenius saapuu Turkuun aloittaakseen naisväenkoulun debytanttikurssin. Eläväinen neito pitsipukuineen ja hatturasioineen asettuu sukulaisensa kreivi Gyllenfredin taloon, jonka unelias tunnelma muuttuu kertaheitolla. Lukemista rakastava Adele ei suostu pysymään seurapiirineidon muotissa vaan järkyttää uudenaikaisilla puheillaan niin talon emäntää kuin uusia ystävättäriään. Hänet painaa mieleensä myös muuan ylhäissäätyinen poikamies. Sitten koittaa kevät ja tanssiaiskausi."

Ihanan kevyttä ylhäisödraamaa, pukuloistoa, romantiikkaa ja etikettivirheitä - niistä on Sara Medbergin Kultaportin kaunottaret tehty. Oli ihana rentoutua tämän iloittelevan viihderomaanin sivuilla, kun nuoret ylhäissyntyiset neidit miettivät debytanttikurssilla tulevaa aviomiehen etsintää ja tulevaisuutta 1870-luvun Suomessa. Onko avioliitto se mitä sydän halajaa?

Modernihenkinen Adele kohahduttaa uudenaikaisilla puheillaan ja ajatuksillaan. Hän on oppinut, utelias ja haluaa opiskella vielä enemmän. Mutta tuon ajan ihannenainen ei moisilla ajatuksillaan päätään vaivannut. Herkkä nainen jättää kaiken opiskelusta kirjaviisauteen miesten huoleksi, naiset keskittyvät vain ohjastamaan taloutta sekä näyttämään kauniilta ja huolitelluilta miehiä varten. Kuinka upeasti Medberg maalaa kirjan sankarittarien kautta tuon ajan naisten asemaa, naisihannetta sekä naisiin kohdistuvia odotuksia. Kaikki ne säännöt, etiketit ja muut olivat todella mielenkiintoista luettavaa ja se nousikin minulle mieluisimmaksi teemaksi kirjassa sen vahvan ajankuvan rinnalla.

Juoni oli todella ennalta-arvattava, juurikaan yllätyksiä se ei tarjoile, kerronta kaikessa iloisuudessaan ja kepeydessään sortuu välillä rönsyilemään liiaksi. Olisin kaivannut hieman hallitumpaa ja tasoitetumpaa kokonaisuutta, se olisi tehnyt lukunautinnosta paremman. Pidin kuitenkin pääsääntöisesti tämän kevyen viihdekirjan lukemisesta ja se auttoi minua saamaan lukuinspiraatiosta jälleen kiinni. Kaiken lisäksi tämän lukeminen oli erittäin hauskaa. Muutenkin olen heikkona historiallisiin rakkausromaaneihin, varsinkin jos ne sijoittuvat kotimaahamme. On kiehtovaa lukea menneestä ajasta, sen tavoista, kulttuurista ja etiketeistä, ja kun ne on kerrotaan näin hauskasti pilke silmäkulmassa, ei voi olla hieman hullaantumatta. Myös kirjan austenmainen tunnelma vetosi minuun kovasti, vannoutunut Austen-fani kun olen.

Suosittelen kyllä historiallisten viihdekirjojen ystäville ja varsinkin jos Utrion kevyemmät historialliset romaanit ovat olleet mieleen. Mainitsen vielä, että Medberg kirjoittaa väitöskirjaa säätyläistyttöjen kasvatuksesta ja hän tuntee aiheensa, sen voi todella aistia kirjan sivuilta. 

Annan kirjalle 3 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt: 2018
Sivuja: 445

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa

"Seitsemän unohtumatonta päivää, ja sitten mies katoaa. Täydellinen rakkaustarina, jonka sydämessä sykkii salaisuus.


Sarah ja Eddie tapaavat Englannin maaseudulla, viettävät ihanan viikon yhdessä ja rakastuvat. Sitten Eddie lähtee lomalle luvaten soittaa Sarahille matkalta lentokentälle. Soittoa ei koskaan kuulu.


Sarahin ystävät ovat sitä mieltä, että mies on vain häipynyt kuvioista. Olisiko Eddie todella voinut tehdä hänelle niin?"




Päätin kumota omia päänsisäisiä raja-aitoja ja tarttua tähän kehuttuun Rosie Walshin rakkausromaaniin. Marinoin itseni teini-ikäisenä chic litillä niin pahasti, että vieläkin närästää kun kuulenkin sanan rakkaushömppä. Näköjään genren sisään mahtuu näitäkin koskettavia tarinoita, joita ei ole kuorrutettu siirapilla ja vaaleanpunaisella hötöllä, sillä tämä kirja oli todella viihdyttävä ja yllättävä. Hän lupasi soittaa muodostui alun kangertelun jälkeen positiiviseksi lukukokemukseksi samoin kuin minulle kävi Eleanor Oliphantin kanssa. Ehkäpä uskallan lukemaan tämän genren sisältä enemmänkin kirjallisuutta, jos luvassa on näin koukuttavaa viihdekirjallisuutta.
Sarah siis tapaa Eddien ja he viettävät aivan ihanat seitsemän päivää yhdessä. Mies kertoo olevansa rakastumassa naiseen ja lupaa pyhästi ottavansa yhteyttä tähän, mutta kun mies lähteekin lomalle hänestä ei kuulu enään pihahdustakaan. Eddie on kadonnut kuin maan nielemänä, eikä hänen ystävänsäkään tunnu tietävän mihin hän on kadonnut. He kehoittavat vain Sarahia pysymään erossa ja unohtamaan miehen. Mutta Sarah ei kykene unohtamaan Eddietä, se mitä he kokivat tuon seitsemän päivän aikana oli jotakin ainutlaatuista, eikä Sarah voi uskoa että Eddie olisi vain hylännyt hänet. Miksi häntä pyydetään jättämään Eddie rauhaan? Onko sattunut jotain kamalaa? Kehittelin pääni sisällä mitä monimutkaisimpia skenaarioita rikollisliigasta aina muistinmenetykseen, kun olin päässyt yli ajatuksesta, että Sarah oli Eddielle vain hetken huumaa. Jotain salaperäistä oli selvästi tekeillä. Kun mysteeri alkaa selviämään se on täysi yllätys, en olisi millään osannut arvata. Kirjailija johti taitavasti lukijaa harhaan, jottei juoni olisi liian ennalta-arvattava. 
Tarina on koukuttavasti ja taitavasti kerrottu takaumien kautta yhdistellen niitä nykyhetkeen. Myös kertoja näkökulmanvaihto saa lukijan haukkomaan jännityksestä, kun Sarahin kohtalo pallon toisella puolella jää avonaiseksi. Ainoa koukku ei ole siis mysteeri, jota Sarah joutuu pohtimaan. Kokonaisuus muodoistui koskettavaksi rakkaustarinaksi, joka sai silmäkulmat kostumaan, mutta kirja käsittelee myös vakavempia teemoja kuten surua ja menetystä. Kirja oli kuitenkin helppo ja nopea lukuinen viihdekirja, joten se ei mennyt liian syvälle. Oivallinen kirja hetkiin, kun kaipaa hieman helpompaa, mutta viihdyttävää lukemista ilman liiallista höttöilyä! Jo pelkästään loppuratkaisun puolesta tämä on lukemisen arvoinen kirja. 






Pakko kuitenkin myöntää että alussa Sarah vaikuttaa ikäisekseen raivostuttavan naiviilta ja sinisilmäiseltä naiselta. Tarinaa aloitetaan kertomaan heti siitä kuinka Sarah haikailee Eddien perään. Lukija ei tiedä juurikaan henkilöistä mitään, mutta sitten kuvataan intensiivisesti sitä kuinka aikuinen nainen istuu puhelin kädessä ja vaikuttaa aivan teini-ikäiseltä. Ennakkokäsitykseni kuitenkin muuttuivat tarinan edetessä. Tokihan tästäkin kirjasta löytyi niitä klassissia kliseitä, ja varsinkin alkuasetelmissa tämä tarina vaikutti juurikin perinteiseltä kliseiseltä tarinalta, joka normaalisti saa niskakarvani nousemaan pystyyn, mutta ei pidä antaa näiden seikkojen huijata itseä.


















Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Otava
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Man Who Didn't Call 
Sivuja: 333
Suomentanut: Sirkka-Liisa Sjöblom

Mistä minulle: Storytel

maanantai 22. lokakuuta 2018

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär

"Lontoo 1914. Charles Harrelston kuolee hämärissä olosuhteissa ja Scotland Yard tulee tutkimuksissaan lopputulokseen, että kyseessä on tapaturma. Harrelstonin perhe ei tätä niele, vaan he pyytävät Sherlock Holmesin legendaarista apuria, tohtori John H. Watsonia, tutkimaan kuolemantapausta.

Iäkäs Watson lähtee yhdessä poikansa John Watson juniorin kanssa tapaamaan tapahtuman silminnäkijöitä, Joanna Blalockia ja tämän kymmenvuotiasta Johnnie-poikaa. Teräväpäinen Joanna, joka ei myöskään usko kuolemaa itsemurhaksi, lähtee Watsonien mukaan jatkamaan tutkimuksia tapahtumapaikalle. Kolmikon löytäessä uusia johtolankoja heille käy pian selväksi, että kyseessä on murha. Murhaaja tuntuu kuitenkin olevan jatkuvasti askeleen edellä. Ehtivätkö he löytämään riittävät todisteet syyllisen kiinnisaamiseksi ennen kuin on liian myöhäistä?"

Olen Sherlock Holmes -fani, joten tähän kirjaan oli aivan pakko tutustua. Minä suorastaan kihisin uteliaisuudesta, kun näin tämän ensimmäistä kertaa Bazarin kirjakatalogissa. Kaiken kukkuraksi kirjan kansikuva on todella upea väreineen kaikkineen. Kaikeksi onneksi sain tämän kirjastosta melko nopeaa ilmestymisestä, kerrankin kävi tuuri ja olin kärkisijoilla varausjonossa. 

Eihän tämä vedä vertoja Sir Arthur Conan Doyleylle, mutta kirja onnistui kuitenkin viihdyttämään ja oli ihanan helppolukuinen. Sherlockin tyttären Joanna Blalock osottautui varsin teräväpäiseksi naiseksi, jonka päättelykykyä oli ilo seurata rikoksen selvittelyn lomassa. Oivallinen perinteistä tyyliä mukaileva vintagerikosmysteeri, joka kallistui kuitenkin enemmän kevyen viihdekirjallisuuden suuntaan. Sen hahmot, juoni sekä miljöökuvaus olivat melko pinnallisia. Jos kirjaa kohtaan on kovat odotukset ja odottaa lukevansa jotain Sherlockin vertaista, niin saattaa tulla pettymään. Minun makuuni kirjassa oli liikaa sattumia, jotka eivät tuntuneet enään uskottavilta. Lisäksi John nuoremman ja Joannan välinen romanssi tuntui vaivaannuttavan teennäiseltä. Koko romanssin olisi voinut jättää kokonaan pois, niin kömpelöä luettavaa se oli. 

Minun Holmesin lukuhetkistäni on kulunut sen verran aikaa, ettei kaikki yksityiskohdat ole tuoreessa muistissa, en siis huomannut jos tarinassa oli asiavirheitä tai muita viilaamisia yksityiskohdissa. Lisäksi olin uupunut ja lukuähkyssä, joten tämän kepeä ja leppoisa kirja sattui sopivaan saumaan. Pidin siis lukemastani vaikkei se lukuneuronejani räjäyttänytkään ja muutama seikka lukiessa tökkikin.

Jos kaipaa kevyttä lukemista ja visaista murhamysteeriä, jota voi lukea niin sanotusti tyhjäkäynnillä suositellen tutustumaan tähän kirjaan.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: Bazar
Ilmestynyt suomeksi: 2018
Alkuteos: The Daughter of Sherlock Holmes (2017)
Sivuja: 329
Suomentanut: Marja Helanen

Mistä minulle: Kirjastosta