lauantai 4. huhtikuuta 2020

Lyhyt arvioita

Miika Korkatti; Mahdotonta - Maailman kyseenalaisin self help -kirja


Kirja esittelee seitsemän muistisääntöä, joita soveltamalla Miika Korkatti on onnistunut saavuttamaan itsellensä merkityksellisiä tavoitteita siitäkin huolimatta, vaikka häneltä puuttuivat kaikki perinteiset menestymisen peruselementit.
Pakko sanoa, että suhtauduin tähän kirjaan aluksi hieman skeptisesti, vaikka asetelma kyseenalaisesta self help -oppaasta kutittelikin uteliasuuttani. Ennakkoluulot kumpusivat tiukassa istuvasta mielikuvastani, kuinka kaiken maailman self help -oppaat ovat humpuukia. 

Mahdotonta ei kuitenkaan tarjoile mitään huttuista elämänfilosofiaa, vaan nojaa tiukasti elämän realiteetteihin. Korkatin oma tarina on upea vaikeuksien kautta voittoon menestystarina, joka osoittaa että tahdolla ja työllä voi tehdä mahdottomastakin mahdollista. Kirjan tarjoamat seitsemän muistisäännöt ovat yleispäteviä ja jokaisen elämään sovellettavissa, mutta Korkatti nostaa esille tiukkoja huomioita sekä huomionarvoisia pointteja, joita jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään.

Kirjan lukeminen oli mukavan vaivatonta ja opas on kirjoitettu huumorin pilke silmäkulmassa, vaikka se käsittelee hyvin avoimesti Korkatin oman elämän kivikkoisia aallonpohjia sekä vaikeita kokemuksia. Voisin kuvitella kirjan kirjoittamisen olleen terapeuttista hänelle itselleenkin. Suosittelisin tätä erityisesti sellaisille, joilla on elämän suunta hukassa ja tuntuu ettei elämässä ole saavuttanut mitään mielekästä. Korkatin kirja on inspiroiva ja valaa toivoa sellaisiin, jotka ajattelevat ettei elämällä ole heille mitään tarjolla.

Antti Rönkä: Jalat ilmassa


Gummerus, 2019


Uusi kaupunki, uudet ystävät, uusi alku. Aaro aloittaa opinnot yliopistossa. Hän haluaisi mennä mukaan porukoihin, lounaalle ja baariin, mutta häntä raastaa piinaava tunne, ettei häntä kaivata eikä haluta.
Vaikka kouluvuodet kiusaajineen ovat mennyttä elämää, häpeä kulkee kuin piru harteilla. Kiusaajien äänet eivät anna hetkeksikään unohtaa, miten huono, mitätön ja ruma Aaro on muiden silmissä.
On vaihtoehtona sulkea ovet ja paeta maailmaa tai mennä kohti pelkojaan ja paljastaa toiselle itsensä pohjiaan myöten.
Rönkän esikoinen on vaikuttava ja ravisutteleva omakohtainen kertomus aiheesta, jota ei koskaan voi nostaa liikaa esille. Koulukiusaaminen on jotain, joka jättää syvät jäljet ihmiseen vuosiksi. Ne jäljet tuntuvat usein vielä aikuisuudessakin, vaikka eivät aina ulospäin näyttäydykkään. Sen osoittaa myös Rönkän Jalat ilmassa, joka onnistui puhuttelemaan minua monella tasolla.

Kirja on saanut paljon huomiota, ja sen syntyprosessista kertoo Röngän ja hänen isänsä Petri Tammisen yhteisteos Silloin tällöin onnellinen, jonka luin ennen tätä. Jalat ilmassa tuntui täydentävän aikaisempaa lukukokemustani. Kuuntelin tämän äänikirjana, joka oli tälle ihan toimiva muoto, vaikka kirjana tässä olisi ollut enemmän makusteltavaa.

Äärimmäisen kypsä ja upea kirja esikoisteokseksi. Kirjan kieli on kaunista, tarina imaisee mukaansa ja saa haukkomaan henkeä järkytyksestä. Kirja on kaikki kehut ansainnut ehdottomasti ja suosittelen minäkin lämpimästi tähän tutustumaan!

Sitä Salminen: Lupa


Kosmos, 2019
Sita Salmisen Lupa – Eroottisia novelleja on rohkea ja nautinnollinen puheenvuoro seksipositiivisuuden puolesta. Kutkuttavat tarinat kuvaavat, miten joskus parasta on hellyys, toisinaan kovemmat otteet, mutta ehkä kaikkein kiihottavinta on antaa ja saada lupa. Sita Salminen jakaa elämäänsä sosiaalisessa mediassa ja on puhunut paljon muun muassa itsetunnosta ja oman kehon hyväksymisestä. Hän haluaa osoittaa, kuinka seksipositiivisuus kattaa seksuaalisuuden kaikki sävyt; räiskyvän ilon ja hekuman lisäksi on voitava puhua ihan arkisesta seksistä sekä seksiin liittyvistä epävarmuuksista ja paineista.

Kirja, joka jälleen onnistui herättämään paljon keskustelua ilmestyttyään. Ajattelin alunperin etten halua lukea koko kirjaa, tuntui etten ole tämän kirjan kohderyhmää alkuunkaan. Törmäsin tähän Bookbeatissa ja lopulta se kuuluisa uteliaisuus vei voiton - halusin saada tietää mikä tässä kirjassa on niin puhuttanut. 

Suomessa eroottinen kirjallisuus on melko laihanpuoleista, jo pelkästään siinä mielessä Salmisen kirja on erilainen, Huomiota kirja on onnistunut saamaan myös varmasti Salminen somenäkyvyydellä. Itse novellit olivat eroottisia, kyllä, mutta eivät mitenkään erikoisia tai yllättäviä. Kirjan nimenmukaisesti lupaa ei ensinäkään aina kysytä ja mitä pidemmälle kuuntelin tuntuivat novellit jo toistavan itseään. Kirja antaa seksistä luonnottoman kuvan jo pelkästään siinä kuinka kaikki sujuu aina kuin tanssi, kohtaamiset ja kanssakäymiset ovat aina täysin kitkattomia. Onko tälläinen pornofilmien tasolle yltävien skenaarioiden luominen nyt sitten sitä seksipositiivisuutta? 

Kuuntelin tämän äänikirjana ja pitkiä pätkiä putkella, jolloin novellit rupesivat puuduttamaan. Ehkäpä muutaman tarinan erissä tämä olisi ollut toimivampi.

Hiromi Kawasaki: Sensein salkku

Kustantamo S&S, 2017
Tsukiko on 38-vuotias, hän työskentelee toimistossa Tokion keskustassa, asuu yksin, töiden jälkeen käy baarissa yksin. Sitten eräänä iltana kantapaikassa on hänen entinen opettajansa. Sensei on ainakin 30 vuotta vanhempi, eläkkeellä, varmaan jo leski. Tuon ensimmäisen illan jälkeen he tapaavat uudelleen, ja taas uudelleen. He jakavat annoksen edamamea, kimchiä, sashimia, mustekalaa. He juovat kannuittain sakea ja olutta, kirjoittavat haikuja, keräävät metsäsieniä kukkuloilla. Hyvin hitaasti ja empien suhde kasvaa rakkaudeksi, jota kuitenkin varjostaa se minkä molemmat tietävät mutteivät voi sanoa. Sensein aika täällä on paljon lyhyempi kuin Tsukikon.


Sensein salkku on hyvin rauhallisesti etenevä omalaatuinen rakkaustarina muiden silmissä epäsovinnaisen suhteen synnystä ja kehittymisestä. Tsukikolla ja Senseillä on 30 vuotta ikäeroa, Tsukiko voisi olla Sensein tytär ja he elävät elämässään hyvin erilaisia vaiheita. Suhde syntyy hiljalleen pienestä kipinästä kehittyen suuremmaksi roihuksi, ajan helliessä herkän suhteen muodostumista. Tsukikon ja Sensein tarina on hyvin vähäeleinen ja erittäin alkoholinhuuruinen. Tämä kirja oli kerrassaan omalaatuinen, enkä saanut siitä aivan otetta.

Kirja kerronta on hyvin kuvailevaa, jopa runnollista, mutta jätti minut vain enemmän hämmennyksen valtaan. Tuntui kuin kirjan tarina ja kieli olisi ollut vain rennosti uiskenteleva karppi lammessa, joka pyydystäessä livahtaa liukkaasti takaisin lampeen jatkamaan verkasta liikehdintääntsä. Sensein salkku ei selkästi sykehtele tajuntani kanssa samalla taajuudella, joten lopputunnelmat kirjasta ovat hyvin ristiriitaiset, en oikein tiedä mitä ajatella koko lukukokemuksesta...


Ian McEwan: Torakka


Torakka ottaa ohjat käsiinsä pääministerin hahmossa ja ryhtyy selättämään Brexit-kaaosta – polttavan ajankohtainen satiiri kantaa kaikuja Kafkasta ja Orwellista.Jim Sams, nokkela torakka, havahtuu uuteen olemukseensa oudossa makuuhuoneessa.Pelkkä pää painaa viisi kiloa. Raajat ovat raskaat.Vähitellen Jim muistaa muodonmuutosta edeltävät tapahtumat: kuinka hän huolettomana torakkana vilisti katuojassa nautittuaan pizzan jäänteitä, kuinka hän pakeni tömistelevää mielenosoittajien laumaa sivukadulle, kuinka hän luikahti avoimesta ovesta sisään ja pakeni kissan ja pölynimurin kitaa ylimpään kerrokseen saakka.Nyt hän on saanut uuden hahmon. Ja hänellä on tärkeä tehtävä. Eikä hän ole yksin.
Olisi pitänyt tuntea itsensä paremmin ja jättää suosiolla tämä kirja välistä. Politiikka aiheena on minulle liian puuduttavaa, se ei jaksa viihdyttää, vaikka sen kuinka pukisi satiirin värikkäisiin vaatteisiin. Kuitenkin idea pääministerin nahkoihin joutuneesta torakasta tuntui sen verran erilaiselta, että päätin antaa tälle lyhyelle kirjalle mahdollisuuden hiihtolomalla lukumaratonia viettäessä.

Ei uponnut ei, kauhean tylsää luettavaa ja puolet kirjan ajatuksista ja sanomasta meni viheltäen ohi. Onneksi tämä oli lyhyt, alle 100 sivuinen, joten jaksoin sinnitellä loppuun ihan vain maratonin lukusaldoa mielessä piteän. Kirja tarttuu satiirin keinoin Britannian politiikkaan ja varsinkin viime aikoina paljonkin esillä olleesseen Brexitiin. Ehkä sellaiselle, jolla aihe kiinnostaa ja politiikka ei saa leukaperiä venymään, tämä kirja sopii vallanmainiosti.

Paula Noronen: Tarja Kulho - räkkärimarketin kassa





Radiomafiasta tuttu sketsihahmo Tarja Kulho palaa korsolaismarketin kassalle ja jakaa pika-analyyseja asiakkaiden tavasta elää.


Tarja Kulho on paitsi profeetta omalla kassallaan myös terapeutti ja kokemusasiantuntija, eikä hän epäröi jakaa näkemyksiään kassahihnan toisella puolella seisoville asiakkaille, halusivatpa he sitä tai eivät. Vuosien asiakaspalvelutyön tuomalla rutiinilla hän tarjoilee yksityiskohtaisia havaintoja muiden elämästä ja elintavoista, mutta vasta ilmoittauduttuaan Uusi suunta työelämälle -kurssille hän tajuaa, ettei ole koskaan pysähtynyt miettimään, mitä itse todella haluaa.
Norosen huumori on jotenkin aina koskettanut minun nauruhermojani TV:ssä, joten pakko oli lukea tämä hänen uusin aikuisille suunnattu kirjansa Tarja Kulhosta, joka joillekkin on tuttu myös Radiomafian tunnettuna sketsihahmona. Itselleni Kulhon Tarja oli uusi tuttavuus, mutta häneen oli oikein hauska tutustua.

Veikkaan että äänikirjana tämä olisi ollut vielä parempi kokemus kuin luettuna versiona, mutta tajusin asian vasta jälkikäteen, enkä viitsinut ottaa heti perään uusintakierrosta. Tarjan edesottamukset olivat hauskoja ja kirja itsessään kaikessa lyhykäisyydessään mukavan humoristinen välipalakirja, jota tuli lueskeltua luppohetkinä. Ei mitenkään erikoinen kokemus, Tarjan aiemmille faneille varmaan merkittävämpi jälleentapaaminen. Mutta kuitenkin sain kuitattua tällä yhden kohdan Helmet-lukuhaasteesta, sillä kirja sopii paremmin kuin hyvin kohtaan iloisesta kirjasta.

Phill Teir: Neitsytpolku


Otava, 2020
Richard ja Paula tapaavat pikkujouluissa. Illan mittaan jotakin tapahtuu heidän välillään, mutta kestää vuoden ennen kuin he kohtaavat uudelleen. 
Richard on päättänyt panostaa perhe-elämään Sonjan kanssa. Silti hänen ja Paulan välille kehkeytyy ystävyys, joka syvenee kohti jotakin muuta, mitä? Paula on vanhempi, Paula on kiinnostava. Richard on yhä pahemmin solmussa tunteidensa kanssa. 
Philip Teirin Neitsytpolku on autofiktiivinen kertomus, siitä kun mies rakastuu toiseen naiseen. Avioliiton ulkopuolinen suhde  heittää Richardin uuden tilanteen eteen. Jatkaakko avioliittoa Sonjan kanssa ja elämää ydinperheenä vai seuratakko omaa onneaan. Mikä on oikein ja mikä väärin? Onko oikein itseä kohtaan evätä onni itseltä, jottei satuttaisi muita rakastamiaan ihmisiä? 

Odotin itseasiassa paljon intohimoisempaa ja romanttisempaa kirjaa, mutta kirjan alku sekä Richardin sekä Paulan suhteen kuvaaminen oli melko pliisua. Mutta kun päästiin uusperheen arjen kuvaukseen, kirjan arvo nousi silmissäni heti ja paljon. Kuinka aidon rehellisesti Teir kuvaa uusperheen elämän ylä- ja alamäkiä. Pystyin samaistumaan niin vahvasti moneen haasteeseen, joita Richard ja Paula kokivat suhteensa edetessä vakavammalle tasolle. Lisäksi kirja antaa mielenkiintoista näkökulmaa kirjailijan elämään, siinäkin tuotiin esille se elämänmakuinen puoli. Kaunokirjallisuudessa usein annetaan kuva että kirjailijan työ on rauhaisaa kirjoittamista merenranta mökissä, aaltojen pauhatessa taustalla ja lämpimän kahvin höyrytessä emalimukissa. Tai toinen on sotkuinen työhuone, jossa luomisvimmassa oleva kirjailija kirjoittaa raivokkaasti ulos tarinaa. Sama yöasu päällä jo viidettä päivää, hätäisesti lämmitettyjen ruokien roskat nurkissa lojuen ja likaisten kahvimukien armeija pöydällä nököttäen. 

Kaikenkaikkiaan, vaikka alku oli hieman tahmea, kehkeytyi tästä loppua kohden oikein puhutteleva tarina, jonka lukaisi nopeasti yhdessä illassa. Pidin valtavasti ja suosittelen lämpimästi tutustumaan.

perjantai 27. maaliskuuta 2020

Elina Hirvonen: Punainen myrsky

"Äiti”, sanon, kun myrsky on ohi.”Mitä kulta?””Tietääkö kukaan, että me olemme täällä?””Missä?””Täällä aavikolla. Tällä leirillä.””Miksi sinä sitä mietit?””Jos myrsky vie meidät, tietääkö kukaan, että me olimme olemassa?”

Maailma, 2015. Isiksen nousu horjuttaa maailmaa Irakista ja Syyriasta Eurooppaan. Kolme ihmistä matkustaa Suomesta Irakiin etsimään ratkaisuja. Yhdelle heistä matka merkitsee myös matkaa maailmaan, jonka on kerran joutunut jättämään taakseen.Poika syntyy Irakissa perheeseen, jossa on paljon rakkautta ja suuri salaisuus. Hänen isänsä toimii Saddam Husseinin hirmuhallintoa vastustavassa vastarintaliikkeessä ja on jatkuvassa vaarassa. Väkivallan, pelon ja pakenemisen keskellä äiti luo lapsilleen tilan, jossa kaiken läpäisee rakkaus. Perhe pakenee Irakista Saudi-Arabian kautta Suomeen. Kasvaessaan poika etsii tapaa kasvaa kokonaiseksi ihmiseksi ympäristöissä, joissa hän on aina erilainen kuin muut, ja jossa tärkeimmistä asioista ei koskaan uskalla puhua."

Elina Hirvosen Punainen myrsky on saanut inspiraationsa tositarinoista, Hussein al-Taeen lapsuudentarinoista, joiden pohjalta Hirvonen loi fiktiiviset henkilöhahmonsa. Punainen myrsky on pojan, vaikeissa olosuhteissa - vaaran ja pelon keskellä -kasvaneen pojan kasvukertomus. Mutta se on myös pojan äidin tarina. Äidin, joka lujalla lempeydellä rakasti lapsiaan kaiken keskellä ja pyrki tekemään kodin minne ikinä elämä heidät kuljettikin. Perheen arkea Irakissa varjostaa perheen kantama salaisuus, joka ei saa paljastua missään olosuhteissa, sillä se tietäisi isän loppua. Lopulta perheen tie kulkee Saudi-Arabiaan pakolaisleirille, josta he matkaavat vihreiden metsien ja lumisten talvien Suomeen, jossa he aloittavat uuden elämän. 

Punainen myrskyn kannet kätkee väliinsä erittäin riipaisevan tarinan, josta toteen juurtuva pohja tekee vielä ravisuttavamman. On vaikeaa edes käsittää, että maailmassa tapahtuu vielä nykypäivänä mitään tälläistä, mutta on tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Tuntuu hurjalta ajatella että sellaisissa olosuhteissa elää perheitä yrittäen rakentaa kaiken epävarmuuden keskellä mahdollisimman tavallista arkea - kasvattaa lapsiaan, toimittaa jokapäiväisiä askareitaan ja selvitä. Kirja antaa inhimillisen äänen niille tavallisille ihmisille pakolaisstatuksen takana. Ihmisille, jotka ovat paenneet henkensä uhalla rakkaasta kotimaastaan ystävien ja sukulaisten luota. Paenneet maahan, jossa kaikki on outoa ja erilaista, aina luonnosta kulttuuriin ja kieleen. Minusta jokaisen omiin ennakkokäsityksiinsä juurtuneen olisi hyvä lukea tämä kirja ja avartaa näkemystään. Ihmiset pakolaisstatuksen takana ovat useimmiten vain tavallisia ihmisiä, jotka ovat joutuneet kokemaan sellaisia asioita elämässään, jotka ovat meille vain kaukaisia asioita tarinoissa ja uutisissa.

Hirvonen on tavoittanut hienosti lapsen näkökulman tarinassaan, mutta minua jäi vaivaamaan se aukko, mikä pojan elämässä tuli teini-iän ja jo vakaasti aikuisuudessa elävän miehen välillä. Miten tuosta kokeilevasta, kahden kulttuurin välissä puristuksissa elävästä miehen alusta tuli rauhanneuvottelijana toimiva kohta itsekkin isyyden tielle astuva mies. Samalla tässä katkoksessa jäi pimentoon osa äidin tarinaa, jota poika meille kirjan sivuilla kertoo. Muuten Punainen myrsky oli vaikuttava ja ennenkaikkea hyvin opettavainen lukukokemus.

Kirjan ympärillä on pyörinyt pienimuotoinen kohu, sillä se pohjautuu juuri sen oman kansanedustajamme lapsuuden tarinoihin, jota on syytetty mediassa rasisitisesta kirjoittelusta ja siitä valhtelusta. Itsehän siis missasin yhteyden kirjan ja kansanedustajan välillä ja törmäsin siihen vasta, kun viimeisen sivun käännettyäni näin kirjailijan jälkisanat. Googletin siis mistä oli kysysmys, eikä kohu vaikuttanut minun lukukokemukseeni millään tavalla. Hirvonen kuitenkin kertoo pelkäävänsä kohun vaikuttavan lukijan näkökulmaan, mutta päätyi lopulta jättämään käsikirjoituksen sellaiseksi kuin se oli. Hän kuitenkin korostaa ettei kirjan päähenkilö ole Hussein vaan täysin fiktiivinen henkilöhahmo, jolla on aivan oma kertojaäänensä. En tiedä miten tieto kohusta olisi vaikuttanut lukukokemukseeni, jos olisin tiennyt siittä etukäteen. Ehkä se olisi herättänyt kuitenkin skeptisyyttä kertojaääntä kohtaan, mutta onneksi olin sattunut missaamaan juuri tämän uutisoinnin. 

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta: 
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2019
Sivuja: 272

Mistä minulle: Kirjastosta

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Stephen King: Laitos

"Luke Ellis on huippuälykäs 12-vuotias, joka valmistautuu yliopisto-opintoihin. Eräänä yönä hänet kidnapataan ja suljetaan salaiseen laitokseen. Kaikki sen asukit ovat lapsia, jotka kykenevät kommunikoimaan tai liikuttamaan esineitä ajatuksen voimalla. Ja laitoksen johtajalla, kolealla rouva Sigsbyllä, on heille tärkeä tehtävä. Niin tärkeä, ettei kukaan pääse laitoksesta elävänä pois."

Odotin tätä Kingin uusinta suomennosta kieli pitkällä jo viime syksystä asti. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jonka johdosta sain tämän lukuun melkein uunituoreeltaan. Onneksi, sillä jopa meidän kirjastossa jonot olivat hurjan pitkät, ja pikalainakin koko ajan menossa. Enkä ihmettele, King on lunastanut paikkansa kauhun kuninkaana ja kirjailijana, jonka uusinta kirjaa odottavat monen ikäiset eri lukijat. En ole ainoa, jonka suosikki kirjailijoihin tämä herra kuuluu. Odotus palkittiin ja olin mennyttä melkein ensi sivuilta lähtien. Kingin kerronta tempaisi minut mukaansa ensi istumalta ja sain huomata että tuo mestarikirjailija on onnistunut luomaan taas mestariteoksen. Laitos ei ole suoranaista kauhua, tai ainakaan lukijan ihokarvoja ei nosta pystyyn mikään yliluonnollinen olento, vaan pahuus vaanii ihmisessä itsessään, mikä jossain tapauksissa on paljon kammottavampaa kuin kummitukset. 

Laitos on karmiva paikka, jossa lapsille tehdään kyseenalaisia kokeita ja piiskataan sietokykynsä rajoille vaatien heiltä mahdottomia. Laitoksen henkilökunta on julmaa ja sydämetöntä porukkaa, jotka oikeuttavat itselleen ja muille tekonsa suuremman yhteisen hyvän nimissä. Lohtua lapsille tuo kuitenkin toistensa seura ja hiljalleen kehittyvä ystävyys kohtalontovereiden välillä. Vuosikymmeniä tuo laitos on saanut jatkaa toimintaansa piilossa Mainen metsien keskellä kenenkään kyselemättä, mitää ei ole vuotanut ulos tuosta instituutiosta ja kukaan ei ole kiinnittänyt sen kummemin huomiota katoaviin lapsiin. Kaiken muuttaa kuitenkin huippuälykäs Luke sekä voimakas, mutta pelokas pieni poika nimeltään Avery. Luke aikoo tehdä sen mitä yksikään toinen lapsi ei ole aikaisemmin onnistunut tekemään - paeta ja paljastaa Laitoksen koko maailmalle.

Tarina alkaa verkaisesti entisestä poliisista Timistä, joka päätyy yökolkuttajaksi pieneen ja mitättömään pikku kaupunkiin. Tämä päätös saa kuitenkin ensimmäisen rattaan pyörähtämään suuremassa kokonaisuudessa. King tutustuttaa lukijan sisäänpäin lämpeävän pikku kaupungin elämään ja tunnelmaan sekä rakentelee henkilöhahmojaan niin, että tuntui harmilliselta palata Timin seuraan vasta reilun 300 sivun paikkeilla. Kingillä on taianomainen kyky luoda pikkukaupungin tunnelmaa ja rakentaa aidosti kiinnostavia sekä moniulotteisia henkilöhahmoja. Yleensä en juurikaan pidä kuvailevasta sekä yksityiskohtaisesta kerronnasta, mutta Kingiä lukiessa ei edes tajua lukevansa moista. Yksi salaisuus piileekin juuri terävissä yksityiskohdissa, joka herättää tarinan eloon ja nämä yksityiskohdat on yhdistetty sopivassa vauhdissa etenevään kerrontaan sekä hiljalleen nousevaan tunnelmaan. Timistä siirrytään seuraavaksi Laitokseen, ja juoni alkaa puksuttaa varmalla vauhdilla eteenpäin kohti huippuaan, saaden minut tempomaan sivuja eteenpäin jännityksestä henkeä pidätellen. Kuitenkin reilu 500 sivua tuntuu loppuvan kesken, sillä en halusiai vielä hyvästellä Lukea, Timia ja kumppaneita. 

Sanoinkin jo että Kingin laajasta tuotannosta tämä sijoittuu siihen joukkoon, joka ei ole puhdasta kauhua tai edes pelottava. Yliluonnollisia elementtejä löytyy, sillä laitokseen suljettavia lapsia yhdistää telepaattiset sekä telekineettiset kyvyt, joista kumpaakin King on käyttänyt aiemmissakin romaaneissaan. Tähän uskaltavat siis hyvin tarttua sellaisetkin lukijat, jotka eivät pidä kauhukirjojen lukemisesta. Tarkkasilmäisimmät lukijat voivat myös huomata, että jälleen rivien välissä piilee syvempiäkin merkityksiä kuin pelkästään kyseenalainen lasten kaltoinkohtelu, sillä Laitos ottaa sivulauseissaan kantaan Yhdyvaltojen politiikkaan. Laitos on siis kaikin puolin tuttua Kingiä, josta löytyy kaikkea sitä mistä yleensä Kingin fanit hänen kirjoissaan innostuvat. Tarina on jälleen uusi, vaikka yhdisteleekin vanhoja ja tuttuja elementtejä itseensä. Minulle tämä oli täyden viiden pisteen lukukokemus ja minun mittaristossani tämä sijoittuu kärkipäähän Kingin kirjoissa, vanhempien lemppareiden viereen. King on iskussa edelleen useamman kymmenen kirjan jälkeen. Ja siksipä tämä kirja sopii mainiosti, kuten mikä tahansa Kingin kirja, tämän vuoden Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 24. kirja kirjailijalta, joka on julkaissut yli 20 kirjaa. Carrie aloitti Kingin voitokkaan putken vuonna 1974, jonka jälkeen hän on kirjoittanut 60 kirjaa. Noista 60 minä olen lukenut vain 20.

Eli annan kirjalle 5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2020
Alkuteos: The Institute (2019)
Sivuja: 574
Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Mistä minulle: Arvotelukappale

sunnuntai 15. maaliskuuta 2020

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Krakova 1829. Wiktor on kellosepän oppipoika, joka haaveilee seikkailuista. Kun hän joutuu onnettomuuteen oudon taivaankappaleen räjähtäessä joenrannassa, hänen elämänsä muuttuu. Wiktorin hengen pelastavat salaperäinen Tom, sekä kelloseppä Seweryn, joka tuntuu tietävän kellojen korjaamisen ohella yhtä ja toista myös taikuudesta. Huijarin menneisyys seuraa Seweryniä ja pian koko kolmikko tempautuu mukaan juonitteluihin, joista ei puutu yllättäviä käänteitä ja täpäriä tilanteita. Wiktor saa huomata, että jos aikoo taikuriksi, on opittava improvisoimaan tiukan paikan tullen.
Huijarin oppipoika ei tuottanut pettymystä, vaan jatkoi samalla vahvalla ja omintakeiselle linjalla kuin trilogian aloitusosa Taikuri ja taskuvaras. Vaikkei tämä toinen osa yltänyt maagisuudessa aivan samalle tasolle kuin edeltäjänsä, oli tämäkin kykenevä koukuttamaan lukijansa niin että sivut kääntyivät kuin itsestään. Arvostan suuresti sitä kuinka rohkeasti ja taidokkaasti Mikama yhdistelee eri genrejä tässä sarjassaan, ja saa sen tehtyä vielä niin luontevan kitkattomasti. On hienoa että Mikama on tuonut jotain uutta ja raikasta nuorten fantasiakirjallisuuden kentälle, vaikken ehkä suoraan itse kategorisoisi tätä fantasian alle. Yhtäkaikki, minusta tämä trilogia olisi hyvinkin kansainvälistä ainesta.

Huijarin oppipojassa mennään ajassa taaksepäin ensimmäisen kirjan tapahtumista, mutta lukija tapaa kuitenkin ensimmäisestä kirjasta tutuiksi tulleen taikuri Tomin ja äkeän professori Wiktorin. Kirja hurauttaa suoraan 1800-luvun alkupuolelle, jossa Wiktor on vielä nuori poika ja tapaa ensimmäistä kertaa arvoituksellisen Tomin. Kirja valoittaa heidän ensimmäisen yhteisen seikkailunsa ja kuinka heistä lopulta tuli maailmaa kiertäviä taikureita ja silmänkääntäjiä. Tarina sijoittuu tällä  kertaa historialliseen Krakovaan, joka loi kirjan tapahtumille ainutlaatuisen tunnelman ja miljöön. Miljöön ja tunnelman luonti onkin ehdottomasti tarinankerronnan lisäksi Mikaman vahvuuksia kirjailijana.

Veijarimainen seikkailukertomus, johon on sekoitettu steampunkia, scifiä ja jännittäviä juonenkäänteitä. Eihän näihin kirjoihin voi muutakuin ihastua. Trilogian viimeinen osa Tinasotamiehet ilmestyy nyt maaliskuussa, enkä tunnetusti millään malttaisi odottaa että pääsen jatkamaan tuttujen hahmojen parissa. Enkä ole ainoa, joka on huomannut Mikaman kirjojen ansiot, sillä Taikuri ja taskuvaras palkittiin Topelius-palkinnolla vuonna 2018 ja Huijarin oppipoika oli ehdolla lasten ja nuorten Finlandia-palkinnon saajaksi viime vuonna.  Ja se mikä näistä tekee vieläkin parempia on se, että Mikaman luomaan maailmaan solahtaa niin nuori kuin aikuisempikin lukija. Ensimmäisessä osassa lumosi pääparin romanttinen lataus ja tässä toisessa osassa veijarimainen huijaritarina sekä eläväksi kirjoitettu historiallinen miljöö. Ajattelinkin että nämä kirjat sopisivat mainiosti myös yhdessä ääneenluettavaksi, kunhan lapset tuosta vielä hieman kasvavat.

Toivottavasti Mikamasta kuullaan lisää vielä tämän trilogiankin jälkeen, sen verran kyvykkääksi kirjailijaksi hän on osoittautunut. Tämä kirja sopii myös loistavasti tämän vuoden lukuhaasteisiin. Helmetissä sijoitin kirjan kohtaan 30. kirjassa pelastetaan ihminen, sillä siitähän koko tarina alkaa, ja Aikamatkustushaasteessa kohtaan 16. 1800-luvulle sijoittuva kirja

Annan kirjalle 4,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2019
Sivuja: 412

Mistä minulle: Kirjastosta

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Jane Harper: Kuiva kausi

Pieni Kiewarran kaupunki eteläisessä Australiassa kärsii vuosisadan pahimmasta kuivuudesta. Joet kuivuvat, eläimet kituvat, ihmisten elinehdot kapenevat. Kahteen vuoteen ei ole satanut. Kun tapahtuu raaka perhesurma, kaupunkilaiset ovat järkyttyneitä mutta tragedian kulku vaikuttaa selvältä: Luke Hadler ei kestänyt enää ja surmasi vaimonsa ja lapsensa. Luken lapsuudenystävä, liittovaltion agentti Aaron Falk saapuu hautajaisiin vastahakoisesti ja aikoo viipyä vain päivän. Hän ei ole käynyt kotikaupungissaan sitten teini-iän, mutta Luken isän lähettämä viesti on kylvänyt epäilyksen siemenen. Aaron päättää jäädä tutkimaan tapausta, vaikka kaksikymmentä vuotta sitten Kiewarrassa tapahtui jotakin, joka heittää varjon myös Aaronin päälle.
Australialaisen Jane Harperin Kuiva kausi aloittaa Aaron Falkista kertovan dekkarisarjan, joka on hurmannut useat lukijat ympäri maailmaa. Reese Whiterspoonin tuotantoyhtiö on ostanut kirjan elokuvaoikeudet. Ankaran kuivuuden kurittama maaseutu ja kuumuudeen virittämän pienen kaupungin räjähdysherkkä ilmapiiri loivat kirjan tarinalle kutkuttavan taustan. Helle ja kuivuus huokuu kirjan sivuilta, mikä saa hien kohoamaan lukijankin otsalle, kun Falk koittaa selvittää mitä hänen ystävälleen ja tämän perheelle oikeastaan tapahtui.

Australian metsäpalojen ollessa vielä tuoreessa muistissani, oli kuivuudesta ja kuumuudesta kärsivän maaseudun elämän kuvaus melkein kiinnostavampaa kuin itse murhamysteerien ratkominen. Kuinka ankaraa ja haasteellista elämä on tuolla äärimmäisten olosuhteiden piiskattavana, miten se vaikuttaa ihmisten elannon saamiseen, yleiseen ilmapiiriin ja yksilöön. Mutta on Harper luonut myös kiinnostavan tragedian niin menneeseen kuin nykyiseenkin aikatasoon. Arvasin syyllisen sillä peruskikalla jo puolenvälin tienoilla. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, minulla oli kaksi potentiaalista syyllistä, joista toinen osui oikeaan. Syitä en kuitenkaan osannut arvata, joten Harper onnistui tarjoamaan yllätyksiä myös minulle, jonka rikostarinoiden kokemus latistui sen jälkeen kun minulle paljastettiin kirjailijoiden kaava syyllisten taustalla. Tässä tapauksessa tieto on lisännyt tuskaa, koska syyllisen pystyy arvaamaan noin 90% tapauksissa ja se usein osuu oikeaan, joskus myös motiivi on helppo päätellä vihjeistä, kun syyllinen on selvillä. Harper kuitenkin panttaa tiedonjyväsiä loppumetreille saakka, enkä osannut laskea aikaisemmin todennäköistä skenaariota. 

Pidin hurjan paljon tästä dekkarista, sillä Harperin miljöökuvaus loi ainutlaatuisen kipinäherkän taustan tapahtumille ja pienen australialaisen kituvan kaupungin vihamielisyyttä huokuva asenne Falkia kohtaan nosti välillä niskakarvat pystyyn. Koukuttava ja helppolukuinen dekkari, jonka toista osaa ei tarvitse odotella enää kauan, sillä se ilmestyy tässä kuussa. Tai minun pitää odottaa, sillä en ole kirjaston varausjonossa kärkipäässä kärkkymässä. Saan odotella vuoroani kiltisti varmaan muutaman kuukauden.

Kuiva kausi sopii myös erinomaisesti Helmet -lukuhaasteessa kohtaan 31. kirjassa kerrotaan maaseudun elämästä. 

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Tammi
Ilmestynyt suomeksi: 2019
Alkuteos: The Dry (2016)
Sivuja: 381
Suomentanut: Mari Hallivuori 

Mistä minulle: Kirjastosta


lauantai 7. maaliskuuta 2020

Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen

Emmi-Liia Sjöholmin Paperilla toinen on häikäisevän taitava omakohtainen esikoisteos. Se on aseistariisuvan avoin kirja naiseudesta ja äidiksi kasvamisesta. Sjöholm kirjoittaa omasta elämästään, seksistä, tarpeesta miellyttää miehiä, 14-vuotiaana tehdystä abortista, siitä kuinka hänestä tuli parikymppisenä äitipuoli, kuinka hän lopulta sai oman lapsen, rakkaudesta, halusta, itsen etsimisestä ja vähän löytämisestäkin.
Emmi-Liia Sjöholmin esikoisteos Paperilla toinen on puhuttanut paljon kirjojen ystäviä heti ilmestyttyään. Kirjan markkinointi on siis onnistunut varsin hyvin. Paperilla toinen on kirjailijan omakohtainen, autofiktiivinen kertomus äitiydestä, naiseudesta, seksuaalisuudesta sekä rajojen etsimisestä ja itsensä löytämisestä. Siinä käsitellään aborttia, naisen seksuaalisuutta, äidiksi kasvamisen tunnetta sekä äitipuolena toimimista, nuoruuden haparointia ja elämän kömmähdyksiä. Paljon teemoja, mutta kaikki kulkevat iloisesti käsikädessä keskustellen toistensa kanssa, sillä ihminen on hyvin  moniulotteinen olento.

Kirja koostuu lyhyistä kappaleista, hetkistä ja ajatuksista, sirpaleista nuoren naisen elämässä. Sjöholmin kieli on kaunista, eteenpäin soljahtelevaa, joka taipui hyvän lukijan saattelemana myös oikein hienosti äänikirjaksi, jonka kuunteli mukavasti arjen askareiden lomassa. Ei liian raskasta kuunneltavaa, mutta samalla kuitenkin ajatuksia herättävää. Monet Sjöholmin ajatuksista ja kokemuksista, varsinkin koskien äitiyttä, sai minut pohtimaan asioita eri näkökulmista ja samaistumaankin hyvin usein. Naisena ja äitinä, tämä kirja tuuppasi minut keskelle omia ajatuksiani pohtimaan itseäni sekä omia kokemuksiani.

Heti kuuntelukokemuksen päätyttyä ajatukseni olivat hyvin ristiriitaiset. Pidin paljon ja sitten oli asioita, joista en kuitenkaan aivan pitänyt. Sjöholmin teos on varsin rohkea ja suorasukaisesti kerrottu, mutta tuntui menevän välillä kiusallisen pitkälle. Mielikuva tamponin narusta hiertämässä pakaroiden välissä anaaliseksin aikana oli vain too much information. Samoin miesten sukukalleuksien kuvaaminen salaa ja siitä kuvien levittäminen kavereille oli myös mielestäni puhdasta typeryyttä. Jätin ajatukseni muhimaan muutamaksi päiväksi, jotta saisin muodostettua itselleni selkeämmän mielikuvan kirjasta. Yhä uudelleen mietin sitä että rehellisenä kertomuksena tämä oli napakymppi, sillä se heittäköön ensimmäisen kiven, joka ei ole koskaan nuoruudessaan tai aikuisuudessaan tehnyt mitään typerää. Kovinkaan moni ei vain ole kyllin rohkea kertomaan ääneen epäonnistumisistaan, idiooteista toilailuistaan tai horjahduksistaan  oman sisäpiirinsä ulkopuolelle tai ylipäätäänsä yhtään kenellekkään. Kirja kertoo ainutlaatuisesti yhden henkilön kokemuksen naisena olemisesta, naiseksi kasvamisesta ja naisen seksuaalisuudesta. Runsas eritteiden määrä sai kuitenkin välillä kavahtamaan. Avoimuus, suoruus ja rehellisyys toimii tiettyyn pisteeseen asti, kunnes menee yli ja tuntee vain kiusaantuvansa tai mikä pahempaa - tuntee myötähäpeää..

Moitin myös kirjan sirpalemaista rakennetta, eheämpi kokonaisuus olisi tuntunut luonnollisemmalta. Ja samalla linjalla olen edelleen, eheämpi rakenne olisi antanut selkeämmän kuvan. Sjöholm on halunnut antaa piutpaut kronologiselle kerronalle, edeten kirjassaan ajatuksesta ja hetkestä toiseen välillä pieniä aasinsiltoja käyttäen, mutta lopputuloksena tästä hajanaisesta ajatuksenjuoksusta oli että asiat tuntuivat toistavan ajottain itseään. Esikoiskirjaksi Paperilla toinen oli kuitenkin aivan toimiva kokonaisuus, joka onnistui herättämään ajatuksia ja tunteita. Rohkeudessaan se ei ollut mitään ainutlaatuista nykykirjallisuuteen peilaten, revitelläänhän kirjojen sivuilla nykyään ties millä asioilla tuntematta tarvetta häpeillä mitään. On täysin lukijasta itsestään kiinni, mikä uppoaa ja mikä ei. Kuitenkin tämä oli minulle hyvä kirja, ei täydellinen eikä Paras -kategoriaan yltävä, mutta ehdottomasti mieleenpainuva.

Annan kirjalle 3,5 / 5 pistettä!

Tietoa kirjasta:
Kustantamo: Kosmos 
Ilmestynyt: 2020
Sivuja: 187

Mistä minulle: Bookbeat

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Inka Nousiainen: Mustarastas

Mustarastas on sydämeenkäyvä kertomus menetyksestä, luopumisesta ja toivosta, joka ei suostu sammumaan.
"Sä olit kaikin tavoin lähtökuopissa, sulla oli autokin jo odottamassa. Mazda 626, vuosimallia -83, hopeanharmaa, punaisella plyysiverhoilulla. Marraskuussa sä täyttäisit kahdeksantoista."

On elokuu vuonna 1989. 17-vuotias Juha lähtee laivalle ja katoaa matkalla jäljettömiin. Tragedia muuttaa koko perheen elämän.Mitä oikein tapahtui eräänä yönä M/S Fennialla kaverusten risteilyllä?

Inka Nousiaisen kirjassa jo aikuinen pikkusisko palaa muistelemaan menneitä ja jättämään lopulliset hyvästit veljelleen.

Tämä oli tunteisiin käyvä kuuntelukokemus. Kuuntelin tämän äänikirjana kotitöiden lomassa ja välillä oli pakko vain pysähtyä kuuntelemaan tätä kaihoisaa tarinaa menetyksestä, ikävästä, rintaa painavasta kaipuusta, kasvamisesta ja eteenpäin siirtymisestä.  Nousiainen kuvaa todella upeasti kuinka aika pysähtyy ja muutaa merkityksensä veljen katoamisen jälkeen. Hän tuo esille kouriintuntuvasti perheenjäsenten reaktiot musertavaan uutiseen ja selviytymisestä sen jälkeen - kuinka jokaisella on oma henkilökohtainen tapa kokea surua. Suru ei ole minulle vierasta, eikä kipeä menetys, joten kirjan esiintuomat riipivät ajatukset olivat kuin omasta mielestäni paremmin sanoiksi puettuna. En kuitenkaan osaa edes kuvitella kuinka kamalaa on käydä läpi oman läheisen katoaminen, kun rakkaan kohtalo on pelkkä mysteeri. Kun turhaan odottaa toista palaavaksi, eikä ole mitään mitä haudata. Mustarastas kuitenkin kertoo myös siitä kuinka elämä jatkuu, suru muuttaa muotoaan, vaikkei ikävä koskaan lakkaa.

Nousiainen on kertonut kauniisti Eevan tarinan, mikä taipui erittäin hienosti äänikirjaksi. Vaikka aihe on raskas, kerronta on, kuten aikaisemmin sanoin kaunista, mutta myös kevyttä sekä helppotajuista. Romaani pohjautuu paitsi Inka Nousiaisen ja näyttelijä Eeva Soivion keskusteluihin myös Soivion monologinäytelmään Mustarastas, kadonnut veli, joka sai kantaesityksensä KOM-teatterissa 2017.  Suosittelen tätä lyhyttä, mutta mieleenpainuvaa tarinaa ihan missä formaatissa vain.

Annan kirjalle 4 / 5 pistettä!
Tietoa kirjasta:
Kustantamo: WSOY
Ilmestynyt: 2019
Sivuja: 151

Mistä minulle: Bookbeat